Pikku Mea ei ollut luonnollisesti ajatellutkaan, että hän saisi palkintoa, vaan kun hän eräänä iltana istui kahden isänsä kanssa salissa, isä poltellen tupakkaa takkavalkean valossa, Mea tehden ahkerasti käsityötä, jonka piti tulla valmiiksi ennen iltaa, katkaisi tohtori äänettömyyden kutsuessaan pienen tyttärensä luoksensa.
Mea oli silmänräpäyksessä hänen vieressään.
Isä otti piipun suustansa, puhalti muutamia aimo savupilviä, siirsi lasisilmiänsä ja katsoi vakavasti Meaa.
"Olen huomannut, että Martta alituisesti työskentelee tutkintovalmistuksissa", sanoi hän. "Sinä, Mea, välität nyt yhtä vähän lukemisesta kuin aina ennenkin. Tekisit minulle suuren ilon, Mea", jatkoi hän laskien ystävällisesti kätensä hänen päänsä päälle ja kääntäen hänen pienet kasvonsa ylös itseänsä kohden, "sinä tekisit minulle suuren ilon, jos voisit saada palkinnon ahkeruudesta ja hyvästä tahdosta!"
Vahva puna levisi Mean poskille. Isä suuteli häntä äänetönnä ja jätti pian huoneen.
Hän ei puhunut enää tästä asiasta, mutta ne harvat sanat, mitkä hän oli sanonut, olivat kylliksi saattamaan Meaa suurimpaan ahkeruuteen.
"Sinä tekisit minulle suuren ilon, jos voittaisit tämän palkinnon", oli isä sanonut.
Pienen Mean sydän sykki syvästi hänen ajatellessaan mahdollisuutta, että hän voisi tehdä isän iloiseksi. Ei mikään ponnistus ollut hänen mielestään liian suuri tuon päämäärän saavuttamiseen.
Vihdoin tuli tuo suuri, merkillinen, hartaasti odotettu päivä.
Harvat vieraat kokoutuivat heti päivällisen jälkeen avaraan kouluhuoneeseen, jossa nuot viisi tyttöä istuivat sykkivin sydämin odottamassa.