Nyt seurasi tytöille varoitus työskentelemään itse työn tähden, ilahduttaakseen vanhempiansa ja opettajatartansa, sekä tullakseen kerran hyödyllisiksi ja kunnollisiksi jäseniksi yhteiskunnassa; vaan ei kunnianhimosta ja turhamielisyydestä. Voimme aavistaa, että tuo hyvän pastorin puhe tuli suureksi ylösrakennukseksi molemmille palkinnon saaneille, Fannylle, joka ei ollut mitään toivonut eikä siis mitään kadottanutkaan, ja vanhemmille sekä sisaruksille, vaan oli jotenkin helppo huomata, että Martta ja Mea, joille puhe oikeastaan olikin aiottu, eivät käsittäneet siitä sanaakaan.
Pieni Mea painoi päänsä käsiinsä ja itki katkerasti; Martta seisoi suorana hehkuvin poskin ja pää uhoittelevasti taakse käännettynä.
Tästä päivästä tuli pieni Mea laiskemmaksi ja huolimattomammaksi, kuin koskaan ennen, ja antoi opettajalle alituisesti syytä tyytymättömyyteen. Kaikki tämä vahvisti luuloa, että turhuus ja kunnianhimo olivat olleet ainoat syyt, jotka olivat kiihoittaneet häntä niin suureen ahkeruuteen viime viikoilla ennen tutkintoa.
Martta sitävastoin teki nyt työtä kaksinkertaisella innolla, joten hänen onnistuikin pian päästä koko joukon edelle Lauraa. Tämä seikka hankki hänelle paljon kiitospuhetta sekä opettajattarelta että pastorilta ja ruukinpatruunilta.
Vaan ei kukaan tiennyt, kuinka todellisesti jaloa se kunnianhimo itse teossa oli ollut, joka oli syynä Mean käytöstapaan. Ei kukaan ymmärtänyt, että jos tämä aina omaan kykyynsä niin luottamaton lapsi olisi saanut toivotun palkinnon, niin olisi tämä menestys kiihoittanut vastustamattomasti häntä jatkuvaan ja suurempaan ahkeruuteen, kun sitävastoin pettyneet toiveet ainoastaan vakuuttivat yhä häntä vakuutuksessaan omasta kelpaamattomuudestaan ja kykenemättömyydestään.
* * * * *
Eräänä iltana joulunpyhinä — se oli Martan syntymäpäivä — oli sisaruksilla lapsikestit. Siellä tanssittiin, kurtiseerattiin, oltiin koketteja ja kritikoitiin melkein samoin kuin suurissa, täysikasvaneitten, ymmärtäväisten ihmisten kesteissä, ja koska pieni Mea ei ollut kavaljeerien suosiossa, ei häntä juuri usein pyydettykään tanssiin. Mutta tämä ei loukannut Meaa, sillä hän ei ymmärtänyt, että siinä olisikaan mitään loukkaavaa; hän ei suuresti välittänyt tanssista, se ei ollut hänestä hupaisempaa kuin mikään muukaan.
Erästä valssia tanssiessa seisoi kaksi poikaa, ottamatta osaa tanssiin.
"Miksi ette tanssi?" lausui Eerik, joka samassa kiiti ohitse Fanny Högfältin kanssa, joka loisti tanssitaidossa yhtäpaljon kuin koulussa taitamattomuudessa.
"Meillä ei ole tyttöjä", vastasivat nuoret kavaljeerit.