"Toinen teistä voipi tanssia pienen Mean kanssa", sanoi Eerik, "minä näin hänet juuri vasta hyvin tyytymättömän näköisenä, kun ei kukaan ole pyytänyt häntä tanssiin."
"Mean kanssa!" sanoi toinen keikareista, kääntyen toveriinsa. "Kuka viitsii tanssia tuon jörön, ruman pennun kanssa!"
Mutta tuskin oli hän lausunut tämän, kun hän jo sydämestään katui varomattomuuttaan; sillä lähellä häntä seisoi Mea erään kamarin ovella, ja hänen surulliset, ruskeat silmänsä olivat kiinnitetyt puhujaan tavalla, joka koski sydämeen saakka. Poika tahtoi rientää esiin ja lausua jotakin ystävällistä, mutta pieni Mea oli kadonnut, eikä häntä enään näkynyt koko iltana.
Hän oli rientänyt lapsikamariin, jossa hän kätki kasvonsa käsiinsä ja itki sekä nyyhkytti hillitsemättömällä kiivaudella.
Tohtorin rouva huomasi pian Mean poissaolon ja lähetti heti Kurtin etsimään häntä sekä käskemään häntä alas muiden luokse saliin; näyttäisi sopimattomalta, jos Mea yksinään olisi poissa iloisesta lapsijoukosta.
"Miksi ihmeellä sinä itket, Mea?" kysyi Kurt, pysähtyen kamarin kynnykselle. "Onko joku suututtanut sinua?"
Ei vastausta. Ainoastaan nyyhkytyksiä.
"Äiti lähettää terveisiä, että tulet heti alas tanssimaan."
"Tanssimaan!" sanoi pieni Mea melkein karjumalla. "Mitä varten tekisin sen? Kuka kehtaa tanssia minua kanssani, joka olen niin ruma!"
Kurt katsoi häneen säälivästi.