Vanha, sairas sisar katseli surunvoittoisilla silmillä nuorten hyörinää, ja hänen huulensa vetäytyivät pieneen hymyyn, kun musiikki pitkänveteisesti soitti: "Kun ukkovanhus mummon omaks' sai", ja samalla ijäkkäät vanhemmat iloisen seuran erinomaiseksi ratoksi valmistausivat tanssiin. Pieni tyttärenpoika juoksi riemuten jälestä, ja nuori aviomies otti morsiamensa syliinsä ja heitti hymyvän silmänluonnin hänen punastuviin suloisiin kasvoihinsa. Iltarusko levitteli kiillettään metsän vanhojen puitten yli ja heitti sitten viimeisen purppurahohteensa puhtainta onnellisuutta kuvastavaan nuoreen pariskuntaan.
Ei ajatellut kukaan juhlavieraista, että tuolla yläällä kaksi itkeentynyttä silmää katseli heidän iloaan ja hauskuuttaan, ei tiennyt kukaan, että sairastava pusertunut sydän itselleen kuiskasi: "Minulta kielsi elämä auringonpaistettaan; minulle piti se varalta vain katkeruutta?"
Ei ollut hänen muistojensa kirjassa sen monien pimeiden ja huolista puhuvien lehtien välissä tavattavana ainoatakaan kirjavaa, joka olisi tietänyt kertoa yhdestäkään tuollaisesta nuoruuden hämmentymättömän ilon tunnista. Työtä ja itsensäkieltämistä oli tullut hänen osakseen, ja vastustamattomasti kohousi nyt kysymys hänen sielussansa: "Minkätähden, Herra? Mitä tein minä, että niin raskaan taakan panit minun kannettavaksi?"
Silloin tunsi hän kuumia kyyneleitä tippuvan kädellensä, ja kun hän kohotti päänsä, kohtasivat häntä nuoren tytön kyyneleiset silmät.
"Miksi itket sinä, Mimmi?" kysyi hän pelästyneenä. "Mene alas lapseni, tanssi, laula ja ole iloinen; sinä tulet vain alakuloiseksi ja suruiseksi täällä sairashuoneessa."
"Oi, salli minun olla täällä, täti; en voi enää kärsiä tuota iloa tuolla alaalla; siellä tuntuu, kuin pitäisi huutaa tuskasta ja surusta."
"Sinä, Mimmi", sanoi vanha nainen epäileväisesti ja loi silmänsä valkoseen pukuun puettuun nuoreen tyttöön; mutta kun hän näki hänen hymyväin kukkaisseppelten siimestämät suruiset kasvonsa, kysyi hän hämmästyneenä: "Mikä sinun on, lapsi? Voiko täti Karoliina auttaa sinua?"
Mimmi pudisti päätään. "Et, täti" vastasi hän; "tuskin sitä itsekään tiedän, mikä minun on. Elämä tuntuu niin raskaalta, niin yksitoikkoiselta. Olen niin levoton, etten voi sitä sanoa. Tahtoisin lentää kauas pois noitten vanhojen vuorten yli, sillä minusta on kuin uhkaisi huone romahtaa meidän päällemme."
"Ethän vaan ole sairas, Mimmi?"
"En, täti; olen aivan terve; olen hyvissä voimissa", vastasi tyttö, ja todisteeksi siirsi hän ylemmäksi harsovaatteista hihaa, näyttääkseen hienoa, mutta lujaa käsivarttaan. "Ei, täti, terveyteni on hyvä, mutta meillä on kaikki ainian yhtä ja samaa, ja päivät kuluvat ijankaikkisessa yksitoikkoisuudessa. Kun minä aamulla herään, tahtoisin mieluummin taasen sulkea silmäni ja nukkua — aina nukkua, kunnes tulisi jotakin parempaa. Miksi nousta alkamaan ihan samaa elämää kuin eilen?"