"Miksi, Mimmi?" Vanha tyttö käänsi vaistomaisesti päänsä akkunaa kohden ja hänen silmänsä kiintyivät nuoreen valkopukuiseen morsiameen.
"Minä tahdon kertoa sen sinulle", sanoi hän hiljaisella äänellä, "kentiesi tulet sinä siitä tyytyväisemmäksi onneesi. Tahdotko mielelläsi kuulla, mitä minä olen saanut kokea, Mimmi?"
Nuori tyttö nyykäytti päätään.
"Mitään ihmeellistä ei ole koskaan kohdannut minua", alkoi täti Karoliina matalalla äänellä. "Elämäni kului tasaisesti ja jokapäiväisesti. Ajattele, lapsi, en ole koskaan ollut pienen kylämme rajoja ulompana. Täällä, tässä rakennuksessa synnyin; olin vanhin kaikista siskoista. Äitini, sinun mummosi, jonka äsken näit tanssivan niin onnellisena ja iloisena, on usein kertonut, että hän itse ja kaikki muut olivat hyvin nurpeillansa siitä, että minä olin pieni tyttö; he olivat varmaan odottaneet poikaa. Äitisi isä ei tahtonut pitää mitään kastepitojakaan, niin suuttunut oli hän pieneen olentoon, joka mitään pahaa aavistamatta makasi kätkyessään. Pysyikö hän uhkauksessaan, en sitä tiedä. En osannut välittää omaisteni tyytymättömyydestä. Ja kun tulin viiden vuoden vanhaksi, keinui jo toinen poika äitini käsivarrella — se oli Albert, enosi, josta sinä niin paljo pidät.
"Minun täytyi jo silloin ahkeraan istua kudelma kädessä kätkyttä liehutellen; meillä näetsen ei ollut yltäkylläisesti mitään muuta kuin kuluneita kenkiä ja sukkia ja pieniä jalkoja, joihin ne sopivat, sillä miltei joka vuosi kannettiin uusi, pieni maailman uutis-asukas puiston läpi kirkkoon kastetta saamaan eikä minulle riittänyt montakaan hetkeä leikkiin, minä kun olin vanhin tästä lapsilaumasta. Kohta kun koulusta kotiin ehdein, täytyi minun auttaa äitiä, ja monta kertaa liekuttelin milloin itkien milloin laulaen nuorinta siskoa uneen, mielivin silmin katsellessani iloisia sisariani, jotka temmelsivät puistossa. Jos joskus halusin liittyä heihin, niin nuhteli äiti: 'mutta Liina, sinun toki tulisi olla hyvänä esimerkkinä siskoillesi, sinä kun olet vanhin.' Hän ei tarkoittanut pahaa, minä tiedän sen, mutta hän ei ajatellut muuta kuin parsittavia sukkia ja paikattavia housuja ja hameita, jotka eivät tulleet korjatuiksi ilman minun avuttani. Ja kun hän kutsui minut takaisin työhön, niin oli hän aivan oikeassa.
"Neljätoista vuotisena kävin ensikerran Herran Ehtoollisella. Muistan vielä tämän päivästä tapausta — kuinka isä syleili minua ja sanoi: 'Tue äitiäsi, Liina, hänellä ei ole huokeita päiviä.' Muille tytöille alkoi ensimäisen ripilläkäynnin jälkeen nuoruus iloinensa, huveinensa; minua odotti työ, ja minä uskallan sanoa, etten työtä kammonut. Olin terve, olin reipas tyttö, ja lapsia minä rakastin. Parvena ympäröivät he minua, ja minä olin niin onnellinen, kun isä taputti poskeani ja sanoi minua 'hyväksi lapsekseen', ja kun kuulin äidin lausuvan: 'En voisi tulla toimeen ilman Karoliinaa.' Ja kun sunnuntaisin sain lasten kanssa tehdä kävelyretken metsään, jossa lauloimme ja noukeimme kukkasia, niin en mitään muuta iloa pyytänyt.
"Niin kului aika. Veljet olivat eronneet kodista, ja nuorin oli jo ehtinyt nulikka-ijästään. Silloin koitti herttaisin aika, jolloin tunsin kukkien tuoksuvan ja lintujen laulavan — minullekin.
"En ole koskaan ollut kaunis. Mummosi sanoi usein, että näytti siltä, kuin Liina ei olisi kuulunut sisartensa sukuun; mutta kumminkin oli olemassa yksi, joka mieltyi minuun, joka rakasti minua. Hän tuli usein tänne kotiini; hän viihtyi luonamme varsinkin talvi-iltoina, kun istuimme suuren pöydän ympärillä ja söimme paistettuja omenia. (Sisarteni täytyi nyt, kasvaneina kun olivat, itse kutoa sukkansa; äiti ja minä kehräsimme). Siinä puheli hän isäni kanssa kaikenlaisista asioista, mutta heitti aina väliin silmäyksen minuun, ja minä punastuin ja ällistyin.
"Eräänä päivänä kutsui isä minut kamariinsa ja kysyi, haluaisinko mennä naimisiin. Hän, jota minä aina olin katsonut ujolla kunnioituksella, oli pyytänyt minut vaimokseen. Silloin, lapseni, kohousivat onnen laineet kaikkialta ympärilleni ja olivat tukehuttaa minut. Vanha kamari pyöri ympäri silmissäni, ja minä heittäysin isäni ja äitini syliin, itkien ilosta ja onnesta.
"Äiti itki myöskin ja sanoi että hän tulisi kovin kaipaamaan minua; mutta hän toivoi, että Ernestiine, sinun äitisi, Mimmi, astuisi minun sijalleni. Niin olin minä siis morsian — ylönmäärin onnellinen morsian; ja kun kevät tuli ja minä näin koulun pihalla seisovan lehmuspuun tekevän lehtiä, ajattelin itsessäni, ett'eivät ne ehtisi kuihtua, ennenkuin minä jo nuorena rouvana olisin muuttanut tuohon tuttuun kouluhuoneeseen. Ja kun sitten kuulin lasten laulavan siellä sisällä ja viulun säestävän heidän lauluansa, ajattelin sulhaseni uskollista mieltä ja iloitsin siitä iltaan asti, jolloin aina yhdessä kuljimme vanhalla puistotiellä ja puhuimme toisillemme, että kun metsä oli kadottanut lehtensä, meitä ei enää mikään maailmassa toisistamme erottaisi.