"Niin meni kesä, meni menoansa, ja ruusut pudottelivat kukkiansa. Silloin seisoi toinen morsiuspari meidän vanhempaimme kodissa — sinun isäsi ja äitisi, Mimmi. Kaunis, vielä kasvava tyttönen oli tuskin ehtinyt avata suuret tummat silmänsä katsellaksensa maailmaa ympärillään, ennenkuin hän jo samalla oli vangittu, ja hänen nuori sulhasensa piti tavatonta kiirutta saadaksensa viedä kotiinsa morsiamensa. Hänen oli kerrassaan mahdotonta odottaa, sanoi hän, hänen taloutensa tarvitsi emännän. Ja hän tiesi esittää asiansa niin voittavasti, että — kun muka matkakin Eberstodtista oli niin kovin pitkä ja vei niin paljon aikaa — vanhempaini täytyi antaa jälkeen, semminkin kun äidin mielestä tämä avioliitto oli niin edullinen, ettei sitä sopinut hylätä. Ja niin joutui nuori Ernestiine kiireimmän kautta naimisiin.
"Mutta minulle sanoi äiti: 'Te kyllä voitte odottaa, sinä ja sinun sulhasesi; kahdet häät toinen toisensa jälkeen — ei käy päinsä. Ernestiinen morsiuslaite on jo tehnyt syvän loven isän kassaan. Sinähän olet järkevä tyttö, Karoliina, ja sitä paitse asutte te, sinä ja sinun sulhasesi, niin likellä toisianne, että voitte joka päivä olla yhdessä.'
Minä olin järkevä tyttö ja koetin kaikin tavoin rauhoittaa sulhastani, joka oli ollut hyvin nurpeillaan aina siitä saakka kuin Ernestiine sai etusijan. Itse itkin minä monta kertaa yksin ollessani.
"Parastahan oli, että minä pysyin kotonani, johon monet muutkin asiat tähän aikaan erikseen sitoivat minut… Oi, minä muistan sen niin hyvin, Mimmi! Oli Lokakuun päivä; lapsilla oli loma — perunalupa, joksi sitä täällä sanotaan — ja meidänkin pienokaiset olivat tehneet paistikaisnuotion pellolle. Asuinhuoneessa oli niin hiljaista, samaten puistossa, jossa minä kuljeskelin, milloin konemaisesti kooten maahanpudonneita hedelmiä, milloin tuskallisesti kuunnellen uutimilla peitetyn akkunan takana. Silloin tällöin panin ristiin käteni ja koetin soperrella pienen rukouksen, jota kumminkaan en tuskiltani ja huoliltani saanut päähän asti lausutuksi. Siinä en muistanut lehmuspuuta, jonka puoleksi paljastuneiden oksien takaa kouluhuoneen akkunat näkyivät; kaikki ajatukseni olivat äitini luona.
"Viimein tuli vanha vaimo ulos ovesta luokseni. Minä tartuin kiinni omenapuuhun, jonka vieressä seisoin, ja tirkistin häntä, lukiakseni hänen kasvoistansa onnen tahi onnettomuuden sanomaa. — 'Nyt voitte tulla sisään, neiti Karoliina!' sanoi vaimo; 'olen juuri saanut lasketuksi kätkyeen nuorimman sisarenne — muhkean, pyöreän olennon. Se on jo seitsemäs, neitiseni.'
"Minä ryntäsin riemunhuudolla hänen ohitsensa ja heittäysin puoli pimeässä huoneessa vanhan kätkyen viereen polvilleni. Siinä makasi — nuorin. Pari tuhmaa silmää tuijotti avaruuteen ja pari pientä kättä pisti esiin röijyn hihasta.
"Tuo pieni, kaikkein miellyttävin typykkä, kuinka rakkaaksi oli hän minulle jo muutaman minuutin kuluessa tullut! Minä otin hänet syliini ja kannoin isän luo; sitten suutelin äitiä, joka hiljaan itki. Luulen että minä ja pienet siskoni, jotka vähän aikaa sen jälkeen seisoivat kätkyen vieressä, olimme ainoat, jotka todellisuudessa iloitsimme nuorimman tulosta maailmaan; suuret pojat eivät olleet kotona, ja vanhemmat tytöt muikistelivat.
"Sulhaseni ja minä olimme kummina pienoiselle, joka kasteessa sai nimen Augusta. Nyt oli kodissa yltäkyllin tekemistä. Surullinen oli se aika. Äiti sairastui, huononi yhä ja oli monta viikkoa kuoleman kynnyksellä. Likemmä puolen vuotta makasi hän sitten vielä vuoteen omana. Koko suuri taloutemme oli minun niskoillani, ja Augustan — Gustchenin hoito siihen lisäksi. Kun sulhaseni tuli pakisemaan minun kanssani ja virkistämään itseään työnsä ja täytettyjen velvollisuuksiensa jälkeen, tapasi hän aina minun sylissäni lapsen, jonka huuto teki mahdottomaksi kaikkia rakkauden keskusteluja välillämme, sillä levottomampaa lasta lienee tuskin löytynyt. Ja jos joskus ihmeeksi sattui olemaan rauhaa huoneessa, niin ummistuivat usein silmäni väsymyksestä, jotta montakin kertaa lienen antanut aivan nurinpäisiä vastauksia hänen kysymyksiinsä. Usein meni hän nolona ja närkästyneenä pois, kun ei saanut tilaisuutta ystävälliseen puheluun. Rukouksilla ja kyynelillä koetin minä silloin lepyttää hänen tavallansa oikeutettua mieliharmiansa, mutta eihän asia sillä parantunut, kun minun täytyi yhä edelleen asettaa äiti ja sisar ensi sijaan ja hänet vasta toiseen.
"Kevään tullessa oli äiti siksi parantunut, että saattoi istua ulkona lämpösessä auringonpaisteessa. Eräänä semmoisena päivänä astuin minä, pikku Gustchen käsivarrellani, hänen eteensä ja kysyin punastuneena ja änköttäen, saisinko nyt ruveta valmistamaan omaa morsiuslaitettani ja saisinko syksyllä viettää hääni. Minun oli varsin vaikea siinä tehdä tämä kysymys, mutta ylkäni oli edellisenä päivänä niin hartahasti vaatinut minua siihen ja sanonut, ettei hänellä ollut mitään iloa minusta, että hän oli yksin ja että minä lopulta tulisin sairaaksi liiallisesta työstä. Koetin kyllä vielä, kuten aina ennenkin, tehdä tyhjäksi hänen väitteensä, mutta silloin sanoi hän, että jollen minä ottaisi puhuakseni asiaa äidille, niin tekisi hän sen.
"Äiti katsahti minuun, niinkuin ei hän olisi ymmärtänyt, mistä kysymys oli; sitten purskahti hän itkuun ja alkoi puhua kiittämättömyydestä ja järjettömyydestä — hän oli vielä niin heikko, ja sitten lapsi, pienonen, joka ei viihtynyt kenenkään muun sylissä, kuin minun!…