(B.E. Malmström'in.)

Angelika,

— — — Ma tombe est verte! Sur cette terre deserte Qu'attends-tu? Je n'y suis pas!

Lamartine.

I.

Lausu; sie sulo tuuli, mi tanssien käyt yli kentän, Näitkö sä liljani, oi, näitkö sä ruusuni mun? Lausu'pas puronen, min aaltolo viidassa välkkyy, Näitkö mun lempeni, oi, näitkö sä morsiamein? Kyyneliset kukat, ehkäpä saitte te suudella jalkaa Enkelin karkelevan — kuolkate onnelliset! Hattara herttainen, joka liukenet kullassa lännen, Oi, sinäkös hänen veit hellästi taivahasen? Laulaja, vaitele vain! ei kuuntele ääntäsi ykskään; Rinta sa, huokaellos! — ei sua kuunnella, ei! Tuiki on tuntematoin suru synkkä, min mahtavan juuren Kätkevi sielujen yö; vertapa tää suru juo. Ei toki sielua oo, mi ei riemujen kirkasta pyörää Vieritä kärsimysten akselin ympäri tääll'. Ihmisen on sydän kippeä, syystä se mullassa huokaa; Taivolle arka se on, arka ja tok paranee. Maan huvihin hepakkaan en vaiheta kyynelet, joita Hiljaa vuodatan, kun pitkä on muistojen yö, Hiljaa vuodatan, kun nuo siintävät nään avaruudet, Kussa mun toivoni on, kussa on Angelikain. Oi, useasti tok' sydämein oli murtua melkein! Maan tomuhun ihanat muistini painavat mun, Sillä mun lemmelläin kevät ol', sydämelläni ruusu. Myrskypä vei kevähän, tuoni mun ruusuni söi.

II.

Sieluni, siivelles lepo suo! Sumu-itkuhun piillä. Huolet virtana vain vuotakohot povestas! Voivota lintuna, min pesä metsässä on hävitetty, Huokaa kuin kahilass' tuuli, kun syys lähenee! Toivo on pettävä tuo, jota tuutivat leijuvat pilvet, Viileä rauha, min tuo tuuli, se on vale vain. Mutta kun syksynä käy yli kentän ryöstö, ja myrskyt Vinkuvat, lainehetkin sortuvat kalliohon, Silloin, sieluni, sen saat uskoa, totta ne haastaa: Kuoleman kieltä, mi kai tään elämän ydin on. Oi, mitähän uneksuin, mitä toivoelin, omistinkin. Luottaessain elämän varjohon pettävähän? Kruunasi rauha mun yöni, mun päivä ol' voittoja täynnä, Aamuina toivoelin, iltoina muistelin vaan. Oi, minun Angelikain, viel' kuuletko maallisen veisun Ääntä, mi tääll' vapisee kaukana vaivojen maass'? Kuuletko mietona yönä, kun pilvien helmassa tuulet Tuuditetaan unehen, huokaust' tuskien maast'? Kuuletko rintani huokauksen, minun lyyrani äänen? Taivaassas hymyät? Ehkä ne tuntelet viel'? Silloin, Angelikain, pakahtuis sydämein, ja ma laulain Voittoa, lentelisin luoksesi taivahasen. Mutta ma hengitän viel', suren, harhailen sekä lankeen. Ei minun Angelikain kuuntele voivotustain. Ah, valoss' istuvi hän, juo autuitten mesijuomaa, Enkelien säveleet sielua sen iloittaa. Vilpeä taivasten hänen henkensä ympäri leyhkää, Edenin tuoksujakin virtavi sen sylihin. Rauhaa autuitten ei häiritse maaliman vaiheet; Kimmahtaa melu täält' taivahan porttihin vain. Ehkäpä kuitenkin joku kaino ja eksyvä muisti Angelikan kera lens' sielujen maalimahan. Muistatko lapsuutes, oi muistatko niinien alla Leikkien hempeyden, riemujen kuiskauksen? Kanssasi, oi, kisasin, sua vannoin lempiä, ennen Kun sitä viel' käsitin, kuolemass' kuin elämäss'. Eikö, Angelika, niin ihan taivahan tarhassa lemmi Lauma, mi autuas on, eikö sit' lemmitä niin? Vielä jos lapsuutes sulo unta sa taivossa muistat, Oi, rukoellos eest' sieluni, Angelikain!

III.

Vehmas-rannalla mie unien sima-vimmassa istuin Illalla, kuunnellen laulua lainehien. Loisteli kuu suvinen hopeaisten pilvien kesken; Kukkivat niityt joi kuudanta hiukenevaa. Tuuloiset tohisit, yö huokui hekkumatansa; Pääs' sydän kahleistaan, rakkaus lauleli vain. Tyyni mun henkeni ol', väsyneet mun rintani aallot, Mainingit surujen, hiljenivät kokonaan. Seutua uinahtavaa minä silmäsin uskaliaasti, Muistelin maan elämää, voittoa, kuoloakin. "Ei pidä", aattelin niin, "sinun, sieluni, usmassa itkun Kauemmin venymän, — oo luja, oo valoinen! Käyskele haudalle, vie veres kukkaiskiehkura sinne, Kaipion viimeinen! Sitte se jättäös taas! Ryhdy toimihin taas, elämän huvituksihin, poimi Kultaiset omenat, kukkaset kaunihimmat; Voi, älä pyydäkään sinä temmata taivahan saaliin. Mieletön, koskaan et saa sulo Angelikas". Mietin näin, rupesin sitomaan niit' kukkia, joista Seppeli tehtihin nyt haudalle Angelikan. Tähden juhlallisen, joka pilvien halkeamasta Asteli verkalleen taivahan rantoa, näin. Oi, minun Angelikain, kuka-ties' tuon tähtilön päällä Henkesi herttaisen kuolematoin elo on? Ah, niin kauan kuin näen taivahan haamujen kesken Leijuvan sun kuvas ain', rakkaudest' kudotun, Taikkapa kun purojen porinass', tohinassakin tuulten, Tuoksussa kukkaisten, tähtien kiiltehessäi Vielä mä huomaitsen minun Angelikan' olemuksen, Palvelen vaikeroiten taivahist' morsiantain'. Mut meni pilvehen mun sulo-tähteni; kuunipa laski; Tenhetär, karkasitkos, haamu, mi pettävä oot? Jäkkärä-kukkaisista, mun sormeni, seppeli tehkää. Kiirehi — hän katos pois — kaipion viimeinen tää. Kuitenkin yhä viel' sidon kukkais-kimppua muiston. Oi, sano, kultani sie! tokko sen valmihiks saan?