IV.
Veisatkaa kohaten suruvirttä, te hempeät haavat! Notkistukaa, jalavat, — lemmityn hauta on tää! Eikö sun latvassas suru-rastas nurkuta, haapa? Eikö sun helmahas, haut', kyyneliään vala yö? Kuolon varjossa täällä, Angelika, istua tahdon, Kanssasi käännellen muistien lehtiä tääll'. Sun joka paikassa nään; joka lehdellä, taivahan tyttö, Yksin sun kuvas on, hienona varjona nyt. Haamu sa puhtauden, puna-ruusuna, oi, olit kaunis, Kaunis kuihtuessas, vieläpä kuolemassas'! Enkeli, liiteli vaan olentos — ei astunut maata; Ei sitä painanehet maalliset valtimukset. Taivahan siis elämää elit puoleksi tääll'; useasti, Ennenkuin katosit, lentimiäs kohotit. En näe jälkeäs maass'; matonenkin säälisi sai, et Taittanut karvoa, et siirtänyt rahtuakaan. Hiljaa kuin valo vaan kävelit, olit aurinko lämmin; Lemmen liekkinä ain' sieluhun tunkeutuit. Puhdas, kuin lumi ilmassa, sun olemuksesi viipyi; Tuulahdus kevein nosteli sun ylös maast'. Maaliman murheet ei paremmin toki tuntenut ykskään. Lohdutus herttaisin virtasi sun povestas. Lempi sun valtimossas oli, hellyydest' eli henkes'. Kukkipa huulillas kuihtumaton rukous. Hän toki nukkuvi, sie Ijankaikkinen, nukkuvi täällä. Tuonela talleltaa luomasi kaunihimman, Talleltaa ihat nuo, joit' päivät suuteli kilvan, Joihin huokua ei tohtinut yön kamaluus. Tuoni ei peljännyt; näki hän mun liljani laaksoss', Kaas' veritilkan vaan lehteen loistavahan. Kultani poskilla nyt tuli-ruusuja hehkua alkoi, Joiss' verinen puna ol', voi, kamalan suloinen! Vaan veri kuivettui pian; liljani kalpeni, sulki Kuihtunehen kotelon, kuolemahan kumartui. Kuoli kuin kantelo-ääni, kuin lännetär, kuoli kuin illan Kultanen kuumoitus sammuvi temppelin pääll'. Vaikene nyt valitus, vait', vaiti, hän nukkuvi tässä! Haapa sa heltyvä, vait', — kultani on unissaan. Herttainen uni, sie ijäinen, pyhä tyyneys haudan, Oi, pian jos minutkin sulkisit sun sylihis'!
Kevät-päiviä.
I.
Taivahan purpura, oi, tuli koittehen! Kuin lumisille Kentille kylvelet sie aamun ruusuja nyt! Terve-tultua taas unen-horrosta yöllisen talven, Koite sie kevähän, terveyden ruso myös! Miksi jo rakkautes tulimuiskuja viljalta tuhlaat, Ah, herättääksesi maat', peittelemää lumien? Nouse riemusta, rintani! Laps' kevähän sekä lemmen, Laulu, se kaivattu, kas, taas takaisin palajaa! Sykkivähän povehen tule kultainen, sulo lyyra! Sieluhun mun koleaan lämpimä luo sävelten! Laulajan jalkojen juuressa oot sinä mykkänä maannut; Kauan jo on suru kuin jää levännyt povessain. Muistojen taivaissa kanssasi miksi soit unta mun nähdä, Mun herättääksesi vaan huolien korvessa taas? Mutta nyt taas sävelten heleää hopeaa minä kuulen, Taas runo-ilmassa kuin muinoin tuutielen. Laulajan sie kevähän jalo koitto! miks hehkuen muiskaat, Ah, herättääksesi jään peittelemää sydäntäin?
II.
Lentele, henkeni sie, iloiten runo-ilmojen halki! Katkaise sitehes, nouse'pa notkosta maan! Loistavahan pukuhun pue itsesi, liitele pilviin, Vaipuos, silmissä veet, sen Ijäisen sylihin! Oi, mikä on elo ihmisen? Ääni, mi soi ihan yksin; Henkien köörissä vast' merkityksensä se saa. Taivahan valtoihin siis, sieluni, lempien turvaa; Lemmellä kohtele myös lapsia kuolevien. Helmasi aukaise maa-ilmalle, yhdellä haavaa Lempivähän povehen painaos taivas ja maa. Hurmova huumehdus, suloinen uni! Kuin patriarkka, Voimasta rakkauden, painia kanss' Jumalan! Missä mä löydän sen? Oi, missähän leimu on lemmen? Sen tuli onk' povessain? Tuhkoa siellä on vaan. Tuhkaa rakkauden tulen, sammunehen — — Iki-päiviks? Sieluni haudasta soi vastaus: "oi, ijäks', oi". Jaa, sydämein on tyhjä, on hauta, mi on hävitetty. Sielläpä kummittelee muistojen haamuja viel'. Aaveilus vapise! Kuka-ties ajetaan sinä kohta Kolkosta luolastas; tyhjäksi käypi mun yö. Taivas suo minullen iki-yössäni valkea vinkka; Leimaus suo elämäks, taikkapa kuolemakskin!
III.
Oi, sydän! Kuolevien tomu-luomien joukoss' ei yks'kään — Tiedänpä sen tosiaan — vaihtele niin kuni sie. Milloin sortunut oot sekä ääneti kallioin kesken, Milloin liehuvi sun lippusi pilvessä taas. Milloin peilinä sie säde-loistoa taivahan taitat, Milloin talletat taas, hiilenä, helvetin tult'. Oi, mihin sie tulet? Pohjolan kalpeahan kevätpäivään. Siellä, kun päiv' hymyää, pilvi jo itkua luo. Enkö jo turmion reunalla seisonut? Eessäni kuilu, Kantava kuoloa vain, — yö oli ympärilläin. Enkö mä seiso taas vihannaisilla kunnailla toivon? Maaliman loistavan nään rauhassa rakkauden. Hakkaus on ijäinen; sen valtoa tuoni ei murra. Rakkauden tuli saa kirkastumaan sydämen. Mutta mi taivahan on, sitä säästävi tuo pyhä liekki, Sen koeteltuna tuo taas povehen inuvaan. Haavapa nyt paranee; tuli sen kovemmin sit' ei polta, Jos elo paistavi vain, vienona kuin kevät-päiv'. Niin oli lempeni myös; epätoivolla tunsin ma liekin Riehuvan rinnassani, mun poroks polttelevan, Kunnes syntyvän mie himojen, huvien sekä tuskan Raunioist' näin elämän, puhdistuneen, totisen. En sure ennää nyt. Mikä kuoli, se tuonelan olkoon; Mutta, mi on elävää, sen omistan elävän'. En enempää halua; opin luopumust' rakkaudelta. Kaikesta luopua voin; lempi mun rikkahaks sai. Lapseksi muutun taas; pesän vihdoin löytävän toivoo Metsässä sieluni, tuo kyyhky, mi harhaelee. Jää minun luokseni, kärsivä sielu! ma tuskasi tunnen. Oi, pysy tääll', sulo-laps'! Leikkisi on viaton. Vaikk' useastikin panin huolien ketjuhun renkaan, Riemunki seppelihin kukkani oon sitonut. Taivas! kun rukoilin salamaa, sain lempesi suukon. Vast' sua uskoin, kun mun likistit povehes. Lemmen Ruhtinas, oi, minä kanssasi painia tahdoin, Mutta sa mun pelastit, lapsesi sait sylihis. Rintani, riemastu! Ilo-ääniä luo, sinä lyyra! Sielu, se eksynyt, on löytänyt viel' kotomaan. Riemua juon Jumalan, kun koittavi aamu, kun ilta, Morsian ruusuinen, vaipuvi metsälähän. Riemua juon Jumalan, maan laaksojen helmassa kun nään Lempeä hoideltavan rinnoissa kuolevien. Viljan kastavi taas elämäin huvipuistoa kuivaa Rakkaus taivahinen; Kohta se kukkiva on.
Joki.