Tappelu Demmin'illä.
Uljaine urhoineen oli Kustavi Aadolfi suuri Maastaan matkustanut, meren aaltoja kyntäen, Saksaan. Turvaten vaan Jumalaan sekä oikeahan asiaansa, Rohjennut oli hän, tuo pohjan sankari hurskas, Ryhtyä taisteluhun väkevää Itävaltoa vastaan, Keisarin valtikkaa sekä paavin liittoa vastaan, Kansat päästääkseen oman-tunnon vangituksesta, Jolla katolinen kirkko ja valtion rautainen koura Uskonto-innossaan sokeassa heit' polkea pyysi. Ylpeä keisari, min soturit oli tottunehet jo Voiton-lauluillaan Euroopan täyttämähän, ja Min sotapäällikkö, tuo ijäkäs sekä yrmikäs Tilly, Saanut hiljakkoin oli suuren, loistavan voiton Tanskan-maan kuninkaast', piti turhina hankkehet Ruotsin, Vieläpä linnassaan ivaten hän Wienissä lausui: Kylläpä maar' sulattaa etelässä se paahtava päivä Tuon lumi-ruhtinahan, min pohjola viskasi tänne. Haastelivat samaten vihollisten leirissä muutkin. Mutta ei ollutkaan, kuten arveltiin, tämä Ruotsin Kuuluisin kuningas lumi-höytälehistä ja jäästä. Sen tuli tuntemahan pian mahtava keisarin valta, Röyhkeä Ferdinand itse, katolinen kirkko ja paavi. Kaikki he pelkäsivät, kun Kustavi Aadolfi riensi Voitollisin sotavoimin pohjaisen läpi Saksan, Valloitti linnoja, kaupunkiloita ja lemmellä voitti Kansojen rakkauden sekä myös monen ruhtinahankin.
Saapunut nyt väkineen kuningas oli Pommerin maahan. Demmin'in kaupungin etehen sijoittuupi hän siellä, Mielien valloittaa tämän pienen, tärkeän paikan. Mut sitä suojelemassa on keisarin päällikkö Conti. Seisovi hän sotilainensa leirissä linnoitetussa. Ratsastaa kuningas varahin ulos aamulla kerran, Voidakseen lähempää vihollis-varustuksia nähdä. Seitsemänkymmentä Suomen ratsasmiestä hän tälle Retkelle kanssaan vei, koeteltuja urhoja kaikki. Kustavi Aadolfin sotajoukossa palveli silloin Muuan Italian mies; nimi pettäjän tuon oli Ponti. Ratsastuksesta hän oli tiedon saanut, ja kohta Contin leirihin lähti ja antoi hankkehen ilmi. Ratsasmiehiä nyt ison joukon määräsi Conti, Väijymähän kuningasta sen onsilon vieressä, jonka Kautta hän aikoi ratsastaa sekä ottamahan myös Vangiksi oivan tuon otuksen, mi ei vaarasta tiennyt; Mutta Italialaiset ei toki ampua saisi, Ett'ei Ruotsalaisten sotaleirihin kuuluisi pauke. — Kun kuningas väkineen solakkoon oli ehtinyt, kohta Ryntäisee esihin vihollisten joukkoja, niinkuin Rauhaisaan hepo-laumahan syöksähtää susi-parvi, Kätköistään samoten, vihurin tavoin äkkiä aivan. Ulvoen raivossaan, nämä nälkäiset pedot, julmat, Kun näkevät rehevän ori-lauman juoksevan hiljaa Metsän polkua, het' sen käyvät kimppuhun kaikki. Nousevi paikalla nyt verinen sekä hirveä melske. Taistelu-vimmassaan kokevat sudet raatelevaiset Iskeä herttaisten hepo-parkojen kurkkuhun hampaat. Puolensa tok' pitävät nämä niinkuin sankarit uljaat. Hirnuvat raivokkaina ja potkivat ympärillensä. Raudoitetut kaviot, petohon kun sattuvat, kauas Paiskaavat poloisen ja se vinkuen henkensä heittää. Mut monikin hevoinen veressään korisee kamaralla. Metsän helmoihin, ulisten, petojen koko lauma Väistyvi vihdoinkin, pahanpäiväiseks kurikoitu. Kustavi Aadolfin sekä myös hänen vartiostonsa Kimppuhun hyökkäsivät näin Contin Italialaiset. Tulvaillen joka puolelta, saarsivat ratsastajat he, Että yks ainoakaan pakohon ei pääsisi sieltä. Tässäpä suomalaiset soturit taas uljauttansa Näyttivät kuuluisaa, kuten ennenkin useasti. Niin tiheään kuni suinkin he ympäröivät kuningastaan, Pyytäen puolustaa sen kallista henkeä aina Kuolohon kalpeahan, verituiskujen tuimien alla. Hurjana tappeli nyt joka mies urovoimalla, niinkuin Leijona Nubian maan; yks taisteli kymmentä vastaan. Kauhea ahdistus solatiellä yht'äkkiä syntyi. Ratsasmiehet ja myös hevosetkin toistansa toinen Tuimina tunkivat, ei toki ykskään väistynyt syrjään. Suur' etu pyssyistään oli ensinnä Suomalaisilla, Kun vihollisten joukko ei ampunut, kieltoa muistain. Mutta Italialaiset, luonteeltaan kovin kiivaat, Suuttuivat pian, kiipesivät ylös vuorien päälle. Sieltä he ampuivat. Rivi Suomalaisten vähitellen Alkoi harvenemaan. Veriruusuja ruskeita puhkes' Rinnoista sankarien; rivien läpi ankara tuoni, Heiluttain vikatettaan, yllänsä mantteli musta, Asteli kolkkona, sai elo-saalihin viljavan, kauniin. Sankari herttainen, jalo ruhtinas karskina vielä Taisteli harvenneen sotavartion keskellä tiellä. Kuolijaks ammuttiin hevonen hänen aitansa viimein, Muuan Italialainen ratsasmies hänet kanssaan Tempasi, viedäkseen hänet vankina päällikön luokse, Eikä yks ainoakaan noista harvoista Suomalaisista, Jotkapa viel' elivät, kuningastaan taitanut auttaa Suuressa ahtaudessa. Jo koittavi tok' avun hetki. Ennenkuin kuningas sotilaineen retkelle tälle Antautui, oli hän hevosmiehiä melkeän määrän Käskenyt seuraamaan häntä ratsas-matkalla kaukaa. Ampumisen olivat nämä kuulleet; kohta he täyttä Laukkaa karkasivat, tulivat kuni leimaus lentäin Ratsuilla vaahtoisilla, ja tuuliais-myrskynä aivan Hurjina hyökkäsivät vihollisten kimppuhun kilvan. Häiriöhön tuli het' sotajoukko Italialainen, Turvautui pakohon; toki paljon vankia saatiin. Sykkivin rinnoin nyt sekä riemusta säihkyvin silmin Ruotsin voittoisat urot kiersivät ruhtinahansa. Mut satumainen tää pelastus oli ostettu kalliin. Miehissä melkeittäin oli kaatunehet solakossa Suomalaiset soturit. Mikä henkihin heist' oli jäänyt Haavoitettuna ol'. Jalomielinen Kustavi Aadolf Heltyi itkemähän, kun katseli uljaita näitä, Jotk' olivat hänen eestään henkensä alttihiks panneet. "Kuin monen oivallisen urotyön", sanoi hän, "olis vielä Tehneet sankarit nuo, jos vaan varomatta en oisi Saattanut kuolemahan kovin aikaiseen minä heitä".
Lehdillä historian on ottelu Demmin'in luona, Varrella vuossatojen, tapaus, joka heittävi aina Kunnian kuuluisan säde-virtoja armahisille Suomelan seuduillen sekä myös asujaimille niiden Kunnailla kultaisilla ja laaksoissa laulelevissa. Uskolliset urohot, jotk' kaukana outojen maiden Kentillä, velvollisuutenne täyttäen, annoitte alttiiks Voimanne kalliimmat, verivirtanne kuumat ja myöskin Henkenne herttaisen, teit' muistavi siunaten Suomi, Silmässä uljauden jalo kyynel, rinnassa riemu.
Kultani kunnia.
Niinkuni kyyhkyinen havumetsän kätkössä yksin Kaipavi, vaikeroiten, kuollutta kumppaniaan, Min oli temmannut hänen rinnaltaan pika-luoti, Rakkaudesta kun hän lauleli onnellinen, Niinhän rauhaisain tuvan-haltijain turvissa täällä Onneni päiviä mie ainian muistelen myös, Muistelen kaipauksella ja kyynel-vieruna vielä Tuonen turmelemaa kultastain komeaa. Kaunoinen oli hän, ilokas sekä lempeä myöskin; Huimasi sieluni siis tenhetär taivahinen. Sen puna-posket hienoiset olivat ihatarten Onnellinen kotomaa, jossa he viihtyivät. Kuin lumi Hermon'in huipulla loisteli kultani otsa; Sen soma suu suloinen kuin ruso-ruusunen oil. Kutriset, kultaiset kuni lännen lienteät pilvet Otsalla auringon, päätä sen kruunasivat. Silmät sen siniset olivat kuten taivahan kansi, Tai kuni lähteiden aaltolo armahinen. Hallitus-istuimen oli rakkaus sen sydämessä Voittanut itselleen, voittanut valtikankin. Sieltäpä tuo kuningas jalomielinen, anteliaskin Onnen ja siunauksen kultia kylveli ain'. Joukossa kuolevien sepä miekkoinen, mikä täällä Immen saa ihanan, lempeän lemmitykseen. Oi, mikä onni se on, mikä taivahan liekkuma-vimma, Sulkea armahinen sykkivähän sylihin, Latkia autuuden sirovaa sima-viiniä, jonka Helmet vain heruvat rakkauden rypäleist'. On tosiaan ihanaa, kera lemmityn ystävän rientää Polkuja tään elämän; ei tule tie tukalaks. Milloin kiivetä saa ylös tunturi-rinteitä, milloin Notkojen viehättäväin tarhoissa tanssia taas. Milloin kulkevi tie erämaiden halki ja milloin Nurmien kukkivien helmassa kiemurtelee. Vaikkapa vaikea on tämä matkustus useasti, Rattoisasti se tok' lemmityn seurassa käy, Käypi, kun kiihoittaa, ilahuttaa toistansa toinen, Turvauten Jumalaan, onnemme lähtehesen. Pois meni kultani aikasin, pois tomu-maasta hän riensi. Maa jalon lainansa vei, henki men' tähtelähän. Vaitele, laulaja, vain, kuten lahden läikkyvä laine Syksyllä vaikertelee, sortuen kalliohon! Huokaa huolias niin kuin eksynyt tuuli, mi hiljaa Viidakon kellastuneen latvoissa tuutielee. Illan tyyneydessä sä käyskele haudalle, uhraa Kultasi kummulla siell' kukka ja kyynelekin. Riemaha pilvessä, sie minun enkelin'! On tomu kauas Lentimistäs paennut; oi, nepä kiiltävät nyt! Niin kuni perhoinen, joka murtanut on koteronsa, Heikalehtaa kisaten, lentävi päivähän päin, Nousit myös sinäkin, sulo-lintuni, maan somerosta; Rientelit riemuellen taivahiseen talohon. Oi, ovat autuahat, ani autuahat, jotka täällä Laaksoissa maan matalan voittaen taistelivat! Siion'in kaupungin iki-vieraina kantavat päässään Kunnia-kruunuja nyt nuo sotilaat Jumalan, Soittavat kanteleitaan lumi-sormin ja, kirkkaina kiiltäin, Juuressa istuimen laulelevat iloiten.
Luonnon temppelissä.
Seppelit hiuksissaan, kesä morsiusvaatteissa hohtaa. Aurinko herttainen, maa-ilmojen valtias uljas, Vaunuissaan ajelee pika-varsoillaan komeoilla Hattaroiden yläpuolella, siintävän taivahan alla, Katsahtaa hymyten sulo-Herthaa, morsiotansa, Hehkuen lemmessään hänellen myös suikkavi suuta. Sen ovat suukkoiset tulisemmat viiniä Lesbon, Sen ovat kaunoiset nuo tuuheat, kultaiset kutrit, Jotka sen hartiollen alas aaltoavat, hyväellen.
Armahisen kesäkuun lumo-iltana, seuduilla Pohjan, Astuvi maamies nyt majastaan, joka nousevi tuolla Töyrällä juhlaisten petäjäin sekä koivujen kesken. Tyynenä mielessään kuni järven kiiluva kalvo, Katsella mielivi hän, miten kasvanehet ovat maansa, Niityt ruohoiset sekä viljavat vainiot, jotka Kartanon ympäröivät, lemuten, sulo-vihreydellään. Tienoon laulelevan nykyisin on kastanut taivas, Kyllältä kylvellyt tavarastostaan sitä lahjaa, Jostapa elpyvät taas kukat, kuihtunehet elo-kasvit. Seisovat nää hymyten, vesi-helmiä kantaen, jotka Kirkkaina kiiltelevät, noruen yhä kasvuista maahan. Raskahat roikkaukset kumohon tosin kaatanehet on Miehenmittaisen, rehevän rukihin, joka kasvoi Pellolla hyökyillen, kuten lahden läikkyvät laineet. Ehkäpä ilman haltia sallivi koht' rajutuulen Lentää vankeudesta ja kiitää valtavin siivin Ympäri tienoiden, ylös nostaen taivasta kohti Sarkojen herttaisen, helivän rukihin, joka surren, Silmissä kyynelehet, ihan maahan painunut onpi. Maamies! vastaisuutta nyt ei sovi sun epäellä. Katsehes taivohon luo, rukoellen siunaust' sieltä! Toivosi kukkikohon kuten nurmen kukkaset tuolla. Turvau vaan Jumalaan, ole rehti ja vilpitöin aina. Hän joka silloinkin sinut holhosi, kun oli kallis Aika, kun nuo kamalat tuho-vierahat, nälkä ja rutto Kiersivät ympäri maan, ja kun tuonelan ruhtinas tuima Välkyttäen vikatettaan, runsaita viljoja niitti Pohjolan tunturi-rinteiltä Vuoksen rannoille saakka, Hän, kuten ennenkin, sua lemmellä muistava onpi.
Oi, suloinen suvi on, tämä kaunis hääruno Pohjan. — On kuni juhlainen, pyhä temppeli nyt koko luonto. Suuri on temppeli tää; sen tornin huippua silmä Ei näe, sillä se pistävi taivasta korkeammalle. Katto sen kaareva on, sininen, majesteetillinen myös; Taivahan taituri on kuvannut sen pensselillänsä. Tähtölän kultaisen, ihanaisen hän pani holviin. Syys kun valtavi maan, pimeys kun synkeä uhkaa, Silloin loistelevat tulisoitot taivahan niinkuin Kynttiläkruunujen kristalli keisarilinnassa, kun on Kruunausjuhlan ilta ja on hovi vieraita täynnä. Laattiakin vipajaa paremmin, kuin temppelin, jonka Ihminen saa raketuksi, jos kohta hän taituri onkin. On komeampi sen vaippa, kuin kaunihin kankurin kangas. Tää teos Mestarin on, iki-viisauden jalo aate.