Yks' veljistä peittehen tempaisee, Hän silmävi häntä ja huokailee:
"Jos hengissä oisit, sa herttainen, Täst' hetkestä oisitpa kultaisen'".
Pan' toinen paarille peittehen het', Ja helminä kiilsi sen kyynelehet:
"Voi, että sä tok' oot kylmänä nyt! Mont' vuotta ma oon sua lempinyt".
Mut kolmas nostipa jälleen sen, Ja suuteli huulia neitokaisen:
"Ma oon sua lempinyt, armahinen! Oi, oot ijän-kaiken sa morsiamen'!"
Kuoleman kynnyksiltä.
I.
Korkean kukkulan kupeilla on matala maja, jota tuuheat koivut varjostavat. Siellä yksivuotias pienokainen makaa kätkyessään. Riemu ja viattomuus loistavat hänen taivaansinisistä silmistänsä, terveyden ruusut punoittavat hänen poskillansa, huulet hymyilevät ja sormet soreat leikittelevät aamuauringon säteen kanssa, joka kehdon reunalla hilpeänä hyppelee. Äiti istuu lapsikultaisensa vieressä ja katselee sulo-silmin, simasuin tuota lempensä kallista panttia. Onnellisuuden tunne saa hänen sydämensä suloisesti sykkimään. Ahnaat imehnon lapset, joiden kylmiä, kuivettuneita sieluja vaan kullan kiilto ja hopean hohto voi ihastuttaa, pitävät häntä köyhänä, onnettomana. Mutta vaihettaisiko äiti elävän kultansa koko maailman tavaroihin? Ei. Rakkaus omaa kuvaansa kohtaan on voimallinen hänen povessaan. Ei rupiinin ruso eikä temantin tenho saisi sieltä hänen lempi-helmeänsä tempaistuksi. Ja kuitenkin — voisiko hänen riemunsa riutua, hänen onnensa kukkanen kuihtua? Oi kauheata mahdollisuutta!
Kaikkivaltias Luoja vallitsee pilven haituvata ylempänä. Ihanalta istuimeltaan Hän säihkyvän silmänsä luopi matalan maan majassa hymyilevään lapsukaiseen, tuohon lempensä esineesen. Järkähtämätöin on hänen päätöksensä. Pienokainen on otettava kultaiseen kotoonsa tuolla ylhäällä; hän on säästettävä elon huolista ja tuskista, maailman riehuvista myrskyistä. — Jumala viittaa luoksensa kaksi lähettiläistä, ja salahman nopeudella he lentävät kunniaistuimen juureen, peitellen siivillään kasvojansa. Toinen heistä on kuoleman enkeli, tuo säälimätön elon-leikkaaja. Juhlallinen vakavuus vallitsee hänen kasvoillansa, tuuheat, yömustat kiekurat liehuvat hänen hartioillaan ja paljastettu miekka välähtää voimakkaan kädessä. Kaikkivaltias haastelee hänelle: Luo silmäsi matalaan maahan. Etäällä, tuon kukkulan rinteellä näet vähäisen majan. Olen sinne istuttanut hienoisen ruusun, jotta se vähän aikaa lemuansa levittäisi ja läheisönsä iloksi kukoistaisi. Mutta nyt on aikani tullut. Tahdon panna tuo kukkanen toiseen paikkaan, taivaan tarhaan ijäisesti kiiltämään. Mene siis ja katkaise tuo kaunis kasvi. — Toinen olento, mi istuimen edessä seisoo, on elon enkeli. Kuin kultainen koitto himmeän yön rinnalla hän, tuoneen verrattuna, loistaa. Ijankaikkinen nuoruus kaunistaa hänen kasvojansa, lumivalkeat siivet hänen hartioiltaan leviävät ja taivaan tuulessa tuutivat sen kutrit. Myös hänelle istuimella istuva puhelee: Lentele sinäkin tuon kukkulan kupeilla olevaan kotoon. Kun kuoleman enkeli on tehtävänsä täyttänyt, sorista vapautettu henki elämän kiiltävällä juhlapuvulla ja kanna se helmassasi tänne.