Molemmat sanansaattajat lähtivät matkaan. Kuolon enkeli — sääliväisyyden kyynel silmässä, kun näki onnellisen äidin ihantelevan kehdossa makaavaa sydänkäpyänsä — sivalsi kalvallaan pienokaista, tuota ihanata inehmon lasta. Heti herttaisen hempukan silmät sammuivat, poskien kukkaset kuihtuivat, huulet kalpenivat ja ihattaret itkien väistyivät. Väännellen käsiänsä, onneton äiti haikeasti vaikeroitsee: "oi tuoni, sa tunnoton, miks' riemuni riistit, ainoan aarteeni anastit? On onneni surmattu! Oi!!"…
Syvästi huoaten katosi kalpea kalma. Mutta elon enkeli sulki syliinsä vapautetun hengen ja vei sen, riemuiten, oikeaan onnelahan taivaissa.
II.
"Kun ihminen on kunniassa eikä ole ymmärrystä, niin hän on verrattu eläimiin, jotka hukkuvat".
Psalmi 49: 21.
Kaupungissa, valtakadun varrella kohoaa komea, palatsin tapainen rakennus. Sen omistaja on rikas paroni H. Olemme tärkeän asian tähden saaneet kunnian käydä häntä tervehtimässä, vaikka hänen terveytensä jo useita viikkoja on ollut horjuva. Tultuamme tampuuriin, kuulimme paronin sangen heikkona sairastavan. Saimme kumminkin astua sisään. Nyt seisomme hänen makuuhuoneessansa. Se on todellakin loistava. Pehmeät Persian matot peittävät permannon; suuret heijaisevat peilit ja muutamat maalaustaiteen mestariteokset kaunistavat kallisarvoisilla tapeteilla verhotuita seiniä. Uljaat huonekalut ovat päällystetyt purpurasametilla. Sitä pait nähdään huoneessa hopeaisia kandelabreja palavine vahakynttilöineen, kauniita kukkavaaseja kiinalaisesta posliinista, kirjoja rikkaasti kullatuissa kansissa ynnä muita kalliita kaluja. — Entäs tämän rikkauden haltija, — missä hän on? Tulipunaisen silkkipeitteen alla hän makaa vuoteessansa. Kimmoavat haahkanuntuvat syleilevät lempeästi hänen raajojansa, vaan eivät voi asettaa tuota tulista tuskaa, joka syöläästi ahmii hänen ruumistansa. Kylmiä hikihelmiä tuon-tuostakin slrahtelee hänen kalmankeltaisista kasvoistansa, hän kierielee kuin mato äärettömissä vaivoissansa ja syvä, kivullinen huokaus nousee hetkittäin hänen korisevasta rinnastansa.
Uhkeassa divanissa, lähellä potilaan päänalaista istuu hänen nuori puolisonsa, tuskallisesti väännellen käsiänsä ja ääneensä itkien. "Oi", huudahtaa hän, heittäen rukoilevan silmänsä vuoteen vieressä seisovaan lääkäriin, "pelastakaa, herra tohtori, mieheni, pelastakaa Jumalan tähden! Te olette ainoa turvani, taitonne on suuri ja Te voitte ihmeitä tehdä, jos vain tahdotte. Oi, auttakaa, auttakaa!" Tohtori on hurskas, vakainen mies. Juhlallisella tyyneydellä hän juuri koettelee sairaan valtimoa ja vastaa, surullisesti hymyillen: "Ah, rouvaseni, vallan kernaasti mieltänne noudattaisin ja kuolon kynsistä saaliin tempaisin, jos se suinkin olisi mahdollista, mutta olenhan vaan heikko, kuolevainen ihminen. Ei mikään lääkäritaito saa tuonta torjutuksi pois, kun sen aika on tullut. Kaikki toivo on ohitse. Herra paroni on jo hengen hieverissä; hän vetää viimeisiä henkäyksiään. Antautukaa siis kristillisellä kärsiväisyydellä Jumalan tahdon alaiseksi. Soisinpa sydämestäni, että arvoisa puolisonne olisi aikanaan pyrkinyt korkeimman lääkärin tykö, sielulleen terveyttä etsimään. Nyt se lienee jo liian myöhäistä". —
Näin haasteli hurskasmielinen lääkäri. Mutta kuolon kielissä taisteleva kuuli nämä sanat. Silloin hänen sammuvat silmänsä vielä kerran aukenivat ja iskivät vihan tulta, hänen kalpeat kasvonsa kauheasti kolkostuivat, hän nousi istualleen vuoteessansa ja, puristaen nyrkkiänsä, kähisevällä äänellä karjasi: "mene hiiteen, ulkokullattu! Säästä saarnasi katujen roistoväelle; minä en niitä tarvitse; ilman Jumalatta olen tullut toimeen eläissäni, ilman Jumalatta tahdon myös kuolla". Näin haasteli ijankaikkisen totuuden kieltäjä. Mutta nyt olikin hänen tiimalasinsa loppuun juosnut. Tuo ruumiin ja sielun ylellinen ponnistus oli vienyt hänen viimeiset elonvoimansa. Aivan taintuneena vaipui hän jälleen alas ja, hiljaa kiristellen hampaitaan, heitti henkensä.
III.
Oli ihana ilta kesäkuussa. Kauniisti laulurastas liritteli metsässä. Lempeät lännettäret olivat jo herenneet humisemasta, mutta päivän kultainen kuningas, jo laskemaisillaan länteen, jäähyväiseksi heitti vielä hehkuvia silmäyksiä yli maiden ja vesien. Hänen upeiden uudintensa ympärillä seisoi hienoja hattaroita, ikäänkuin lauma hymyileviä taivaan kaunottaria. Päivyt lämpimästi suuteli heitä ja silloin he kainosti punehtuivat.