Rasvatyyni oli järven kalvo. Sen tyyneyttä häiritsi ainoastaan joku hopeanhohtava särki, joka välistä ilakoiden loiskutti, tahi joku sorsa, joka hiljaa souteli ruovokossa.
Uneilevaa järveä seppelöitsee lehtevä koivumetsä. Mitään muuta ihmis-asuntoa ei rannalla ole näkyvissä kuin muuan matala mökki. Siellä, sammaleisen katon alla, on jo vuosikymmeniä asunut ahkera kalastaja. Monesti ennen suven suloisina päivinä on hän venheellään kyntänyt rakkaan järvensä selkiä, milloin karien kyljessä ahmoja ahvenia onkinut, milloin taas laskenut verkkoja pitkin kohisevan kahilan reunoja. Usein illoin, kun jo mailleen meni kesäinen aurinko, kaikui lahdella virren veisuu, joka juhlallisena nousi kalastajan rinnasta. Missä nyt on vakaamielinen vanhus? Ei sen siivikäs venonen enää rientele ulapalla, ei sen harras ehtoovirsi enää kajahtele kaukaa. —
Astukaamme sisälle matalaan majaan; käykäämme ukkoa tervehtimässä. Emme ole häntä pitkään aikaan nähneet. Lieneekö hän enää hengissäkään? Tuvan ovi, joka antaa lahdelle päin, on selällänsä. Selittämätön juhlatunne valtaa sielumme, astuessamme sisälle. Todellakin mieltä ylentävä on se taulu, joka avautuu silmäimme eteen. Sammuvan auringon säteet valaisevat vienosti tämän yksinkertaisen kodon. On ikäänkuin Herran kunnia täyttäisi koko huoneen. Ainoastaan kaksi henkeä on tuvassa: vanha, harmaapäinen kalastaja ja hänen ainoa, 19:ta vuotias lapsensa. Tämä jälkimäinen, sorea, punaposkinen neito, istuu pöydän ääressä ja lukee ääneen Johanneksen evankeliumista tuon ylevän kertomuksen Latsaruksen herättämisestä kuolleista. Mutta seinän vieressä, vastapäätä avattua tuvan ovea, on vanha, maalamaton sänky. Siellä tytön isä, kunnian-arvoisa kalastaja, makaa halvalla olkivuoteellansa. Päivän viimeinen säde kultaapi hänen hopeahiuksiansa, mutta vielä kirkkaampi on se loiste, minkä hänen elämänsä aurinko, jo sammumaisillaan, levittää hänen muodollensa. On ikäänkuin näkisimme hänen kasvojansa kaunistavan sen kirkkauden, joka muinoin Thabori-vuorella Moosesta ja Eliasta valaisi. Kun neitinen on tauonnut lukemasta, astumme esiin ja tervehdimme ukkoa, lämpimästi pusertaen hänen kättänsä. "Kesä-illan tyyneydessä tulimme ihailemaan tätä suloista seutua, vaan emme nähneet purtenne, kuten usein ennen, lahden kalvoa kyntelevän. Silloin aavistimme pahaa ja päätimme heti käydä Teitä katselemassa. Murheeksemme näemme, että makaatte sairaana".
Hymyillen vastasi vanhus: "Sepä iloittaa minua, että muistitte vanhaa kalastaja-ukkoa. Olen jo toista viikkoa sairastanut keuhkokuumetta. Päivä päivältä olen heikontunut ja tunnen nyt loppuni lähenevän. Panetin oven auki, voidakseni vielä kerran, ennenkuin kuolen, ihannella Jumalan luontoa juhlapuvussaan ja armasta järveäni. Arvoisa pastorimme kävi tänään luonani ja vahvisti minua Jumalan sanalla ja sakramentilla. Vaimoni lähti häntä veneellä viemään pappilahan. Jos enää en näkisi vaimoani, niin sanokaa hänelle paljo terveisiä minulta. Jumala siunatkoon häntä ja lastani! Nyt olen valmis lähtemään viimeiselle matkalle. Ilolla muutan tuonen tuville, sillä Kristus on minulle elämä ja kuolema on minulle voitto".
Näin haasteli manalaan matkustavainen. Syvästi liikutettuina kuuntelimme hänen puhettansa. Kalman karva rupesi vähitellen kattamaan hänen kasvojansa, hänen silmäinsä tuli sammui ja, murtaen koteronsa, korkeuteen nousi vapautettu henki.
Hyvästi jättäissämme, kiilsi kaipion kyynel kalastaja-tytön silmässä. Hän oli kadottanut maallisen tukensa, jota hellästi rakasti. Ei hän kuitenkaan "murhehtinut niinkuin muut, joilla ei toivoa ole". Illan tyyneydessä kun kotiin päin soutelimme, kuulimme vielä kauas järvelle, kuinka hän, istuen rannalla, veisasi:
"Jesus, Jesus, salli minun saada sija majassas! Tullessas suo että sinun iloos pääsen avullas! Tule, Jesus, joudu vaan, Että pian nähdä saan Kasvos kirkkaudessaan!"