Anna jo men' levollen. Hän patjoille kimmoaville, Suojassa uudinten, ihanan, jalon vartalon laski. Yön hämärässäpä juhlallisessa yht'äkkiä kuului Huiluin ja kannelten kimeäin sulavin helähys nyt Korvaan helkähtävän. Säveleet nämä lempeät milloin Voimassaan humisee, taas milloin kaukana kuolee, Milloin niin helisee kuin riemun äänestä, milloin Taas kuni murheissaan; oli tää valitus toki hento. Lemmen päivinä niin punaposkisen neitisen luona Poikaisen ajatus yhä lentävi, riemuten, pelkäin. Anna jo uinahtaa. Läpi kultaisten itäporttein Aurinko asteli nyt ihanaan maa-ilmahan luonnon. Sen valo taivainen oli kaunis, vaan komeampi Loisto, mi kimmeltää, kun ruhtinatar avas' silmän. Sen leposuojahan nyt nais-orjia nuoria astui. Kylvyn tuoksuavan tekivät nämä sen jäsenille, Öljyillä voitelivat sen kutrit ja antoivat vaatteet. Päivä jo huikaisten yläkohdalla seisovi. Astuu Valtias Annan luo sisähän. Pakenee heti piiat. Sitten näin anoen tämä uljas ruhtinas lausui: "Kaunis ruhtinatar! mua tappelu uuvutti hukkaan; Sie olit mielessäin. Ihanuudesta taivahan kiilsi Sun kuva sielussain, unikullan poistaen kauas. Anna, sa kietonut oot minut. Oi minä tyhmä, mä luulin Lempeä ennenkin kokeneeni! Se huumetus ol' vaan, Haihtuva pyörrytyskin, mitä immen helmassa tunsin. Outoja tunteita nyt tuhansittain sieluhun karkaa, Uusia päiviäkin näen koittavan. Ah, ikävöitsen Niin sua, armastain, kuni toinen puoleni oisit. Suo minullen sydämes, oi Anna, ja itsesi. Sitten Kultaset istuimet olet voittava. Don'ista Vienan Suuhun hallita saat mun kanssani, uhreja voitat. Nuortuva on etehes Kiovan luja kaupunki, niin myös Kauppiva Novgorodkin, sua lempivä valtias niiden. Rauhalla kultaisellapa sie Venäjän sekä Kreikan Vallat liittävä oot, ja ne kaks mitä oivinta kansaa On jumaloitseva ain' sua varjelus-enkelinänsä". Vaikeni; prinsessaa palavin hän katseli silmin. Neitinen nyt punastui; pian vaaleus, astuen poskiin, Pois punaruusut vei. Alas loi hän hämmästyneenä Silmän kiiltelevän, ylös katsahti voitolla jälleen, Haltiallen puhuen rehevästi ja tok' vapistenkin: "Ei, Wladimir, niin, ei! Mene urhosa ruhtinas, ensin Kreikkalaisten veri pois pesemään käsistäs; Wladimir myös Heitä ne kouvot pois ikipäiväks, joille sä uhraat, Ennenkuin minullen, sisarelle Basilion, hiiskut Lemmestä. Sieluni on, Wladimir, sua kiittävä aina; En sua lempiä saa. Jos toivotat onnea mulle, Ah, lähetä minut siis kotohon, niin ain' sua siunaan. Oi ikävää, mikä on, pyhien taas seurahan päästä! Mun sydän sykkielee, kun vasken huutava ääni Kutsuvi temppelihin, kun kristityt juhlallisesti Laulavat hallelujaan, kun kunniavaatteissa pappi Suitsutusaineitaan hajottaa, sekä kynttilät kauniit Es'ripun eess' pyhimmän palavat, ihan kullalle hohtain, Niinkuin tähtilötkin, ani kirkkaat, päällä Olympon, Tuon, mikä itse vaan valo-maaliman es'rippu onpi. Oi, kuvas juurehen taas minä itkien vaipua mielin, Sie pyhä Maaria, taivahan morsian, äiti ja neitsyt. Myös etehes, Jumalan', joka kylpein purpuravirroiss', Rististä maalimahan levität käsivarsias siunain. Kuuntele, oi Wladimir! pyhien tykö taas minut päästä". Ruhtinatar puhui näin. Sen säihkyvähän sinisilmään Kyynele pistäytyi; hän kääntyen pyyhkäsi pois sen. Murheen hattara himmeä Wladimirin otsoa peitti, Rintaa valtasivat vihan, lempeyden eri tunteet. Voittipa vihdoinkin toki lempi, ja haltija haastoi: "Lähde kristitytär, pakanan surukyyneltä pilkkaa. Ei Wladimir pidätä sua, sieluni ei sitä siedä, Jos olisin vähäkään sua vaivannut, sulo impi. Kuule pyyntöni tää: toki lahjan ottaos, jotta Bosporin rannalla sie, komeassa sun veljesi linnass', Muistaisit surevaa Venäläisten tsaaria vielä. Lahja on pienoinen sinullen — vain helmiä, kultaa. Mutta ei antimehen, vaan antajan mielehen yksin, Katsele taivaiset". Hän vaikeni; hoppea-lippaiss', Käskystä valtiahan, prinsessalle toi kaksi orjaa Jos jotakin, mitä laivoillaan sekä rattailla tuottaa Kaupunki Novgorod'in, mitä kalleinta mailmassa onpi, Gangeen rannoilta asti ja Gliisin järvestä, jossa On merikultoakin, koristukseks ruhtinatarten. Siell' oli kultaiset korut kaulallen, käsille'kin, Kruunu timanttinen myös, kivinenkin kiiltävä ruusu Rinnalle tuon ihanan koristukseks, helmilövöitä, Huntuja hienoja kuin hopeaiset, harmajat usmat, Joitapa helmasta maan, elonleikkuun iltana, nousee; Kullasta oil koteloita ja kristallipulloja, joissa Öljyjä Syyrian maast' oli, Myrrhan nesteitä myöskin. Nähtiin kaikkea tääll' ihanuuden hyötyä varten. Kutsui nyt Wladimir sen uljahan, uskotun Dmitrin. Hän oli kristitty, Wladimirin seurassa tok' pakanoita Vastaan oil sotinut, nykyään Bulgarialaisen Telmehen kentältä hän kotihin oli saapunut; ei sen Kalpoa kastanut oo veri kristittyin. Kiovasta Loisteliaasta hän hiljattain oli haltijan leiriin Saapunut, sittenkuin oli täyttänyt tärkeän toimen. Wladimirin luo tuli hän; tämä sitten haasteli hälle: "Dmitri, sa ratsusi nyt satuloitse, kiirehi kohta Lähtemähän sotamiehine aina Bytsantihin asti, Kreikan keisarin luo sen siskoa viemähän täältä. Henkesi varjelkoon joka vaarasta häntä, oi Dmitri. Maksava on Wladimir sinun työs", Ulos astui ja Annaan Silmän loi surevan, pois mennen. Poskia neidon Kasteli kyynelveet. Tulivat pian kultaiset vaunut, Hirnuvat varsat eessä, ja ratsasmiehiä seuras'. Vaunuihin meni Anna ja palveluspiikoja kanssaan. Vaunut vierivät pois. Ihanaiset peitteli kasvot Hunnulla ruhtinatar, serafin myös mietteitä mietti.
Luolassaan eli, ei Bytsantista kaukana aivan, Hurskas mies, erokas. Oli Antonius tämä vanhus. Ei pikarin sima, ei hymyhuulet viekkahat neidon, Ei lumo kunniankaan, ei ihmis-mieltymys häntä Vietellyt ole tieltä, mi vie sovintoon, pyhitykseen. Aikusin veljistään, kodostaankin suojelevasta Kauas hän pakenee erämaihin. Aurinko, kuu vaan Siell' oli kumppalinaan, sekä kiiltävät enkelit, jotka Miettivän vuoteesen ihanain unien kera lensi. Kantoi maa hänellen elatukseks tuotteita metsän; Lähtehen vettä hän joi, makaus-sijanaan oli paasi. Ympäri maan, vesien oli kaksin kerroin jo pannut Peitteet yö pimeät; jopa mustiin, jynkkihin pilviin Piilsi Olympon kuu, jopa taivahan tähtilöt kaikki Äkkiä sammuivat. Rajuilma jo metsässä riehui Tuimana vimmassaan, rutistuivat vuorien kuuset. Ilmapa virrottain alas maahan kaatavi vettä, Pilvissä kärmeilee ukon nuolia, kallio-rotkoist' Ankara jyske'kin, tärisyttäin vuoria, kaikui. Annapa kumppanineen ihan huoleti vuoria kulki. Herra on suojana hällä. Jo seisoi saattava joukko Neuvotta paikallaan. Hevoset kavioitetut, pelkäin Ukkoisen jylinää, totelleet ei ohjia miesten. Äkkiä loisteli nyt pimeän läpi valkeus armas. Mentihin sinne'päin. Kas, suojelevan kolon suussa Seisoi tuo erokas, jalo nähdä, soihtua kantain. Parrassa kiiltelevässä kuin härmä ja hoppea-hiuksiss' Hän oli kuin kuvaus patriarkkain ai'oista asti. Korkeall' äänellä hän läpi myrskyn riehuvan lausui: "Sisko Basilius'en, oi Wladimirin morsian, Anna, Terve! jos toivonut oot ikä-Antoniusta sa nähdä, Huoleti astele nyt sen mökkihin, vartoen päivää. Myrsky on viihtyvä het', sanansaattaja loistavan aamun Maan yli rauhaisen pian lentävä kultasin siivin". Ruhtinatar ihastuin, näöltään kuin enkeli, huusi: "Oi, mun onneni yö, sua siunaan, vaikkapa riehut! Miehen näyttänyt oot ylevän, min kunniakruunu Urhojen mainetta on etevämpi ja loistoa vallan. Riemuiten majahas' menen; Antonius toki mulle Näytä tie elämän, sinä taivahan ystävä armas, Jotta ma luolastas pyhitettynä pois menisin taas". Haasteli, vaunuistaan alas astui, men' pyhän suojaan Palveluspiikoineen; terästetty ja kestävä lauma Ulkona vaan levähtää satehest' likomärjällä maalla. Äänen ennustavan korottaa ikä-miesi ja haastaa: "Sisko Basilius'en, oi Wladimirin morsian, Anna, Terve! loistava on sinun onnesi. Kätkyeses' on Maaria vilkaissut yli tähtien istuimeltaan; Lapsuudestasikin ovat enkelit kanssasi käyneet. Sarmati-linnojen päälle sä ristin lippua vielä Istutat; palvelemaan Jumalaa saat kansoja paljon. Kukkivan puun elämän Venäläisten maasta jo huomaan Nousevan taivaasen, sadottain vuoskausia siunain. Kattojen Novgorod'in yli nostavi suuri Sophia Uljaita temppelitorneja pilvihin; ympäri häntä Karttuvi tyttäriään, rivi välkkyvä Volgasta Objiin. Istuin kaatuva on, joka ensin vainotun ristin Vahvana turvana ol'. Kas, kansoja, turpanit päässään, Siirtyvi Europaan aromailtaan Aasian helmoiss'; Linnankin tekevät nämä Bosporin rannalle; ristin Kylvökset verehen nämä julmat polkevat aivan. Kirkko on murheissaan; väkivaltoa vastahan silloin Yksin Russia vaan väkevin on muuri, ja kuu on Sammuva, ennenkuin kokonaiseks kasvanut onpi. Aikojen synkeyteen syvempään mun silmäni katsoo. Turmion itselleen Euroopa on tuottava itse. Seinen rannalla kaukaisella on jättiläis-urho Nouseva pilviä kohti, ja maa sen jalkojen alla Huokavi tuskissaan Nevahan aina Taagusta asti. Kirkot raastavi hän sekä luostarit; vangitut kansat Kulkevat murheissaan, tuon voittajan vaunuja saattain. Loistava ruhtinas on Venäläisten herrana silloin, Mainio voimastaan sekä taivahan rakkaudesta. Hän Aleksander on, maa-ilmalle suotu se toinen, Entistä suurempi tok'; sen loistavat on avut hällä, Mutta sen virheet ei. Hän hellänä suojavi mailmaa. Vastaan lannistajaa hän kamppailee, ukon tulta Iskien; kas, sotaenkelit voitoissa saattavat häntä. Hurjan hirviön, sen häpiäks, hän syöksevi maahan. On ilo kansoilla, kun takaisin pian voittaja kääntyy. Maille'pa antavi myös ajan kultaisen tämä jälleen. Annani, riemuitse! Väkeväin tulet tsaarien äidiks'; Istuin Moskovian toki loistavin onpi, kun jälkeen Rurik'in saa Romanov ikivanhan, mainion paikan".
Vaikeni; Antonius tekemään meni ruokoa halpaa. Valkean lieskaavan virittää hän kolkkohon luolaan. Mutta se kaunoinen, jalo neitoinen povehensa Kätkevi tuon erakon sanat, niinkuin Maaria muinoin Paimenten sanoman sinä yönä, mi toi elon mailmaan. Viihtyi viimeinkin rajuilma ja ukkosen jyske. Tähtilöt pilkistivät viel' taivahan kannelta kerran, Mut pian sammuivat; kas, läntisen rantehen vieress' Kuu meni kuolemahan, leväten rusopilvien päällä. Nousipa nyt esihin jalo päivä; timantteja täynnä, Aurinkoo muaten, sulosulhon muiskuja maistain, Maa punastui kimaltain. Jopa lintujen laulukin kuului Pilven haituvien sekä metsän oksien suojast'. Rotkoistaan näkyviin elikotkin hiipivät hiljaa, Helmassa metsien taas sekä niittyjen tanssiaksensa. Alta jo pensasten sekä puiden nousivat Ryssät; Pyyhkivät kiiltelevistä he vaatteistaan satehen pois, Myös sidotut hevoset ilomielin päästivät puista. Anna nyt, kiitellen erokasta, sen luolasta lähti. Hän erotessaan tuon ikämiehen suuteli kättä. Ennen iltoa hän komeaan Bytsantihin saapui. Sulki Basilius nyt sulosen sisaren sylihinsä. Ei toki armahan tuo verinen sota ryöstänyt hältä. Saattaja-urhoillen jakelee hän lahjoja viljan. Dmitrin kaulahan hän pani kultaset käädyt, ja lauman Kiovan haltian luo lähettää takaisin, sitä kiittäin. Ilta jo tullut on. Ani kaunihin keisarilinnan Juhlassa kannel soi. Tuhanten valo-lamppujen tulta Peilit heijastivat hopeaiset; kukkia viljan Kiipesi kärmeillen ylös marmoripatsaita pitkin. Kas, tuli Annan luo sata neitoa, saartaen häntä, Näyttämähän iloaan. Lymyhyn meni äkkiä Anna. Yksin kammiossaan, johon paistavi kulkeva kuudan, Varjossa uudinten hän miettivi vuotehellansa; Viimeinkin nukahtaa. Eudoksia sen unelmissa Taivosta ilmestyi. Ei kasvoja kaihtanut musta Luostarihuntuinen, ei poskia kalpeus kalman. Niin kuni ennenkin oli hän, kun keisari-linnan Suojissa lauleli hän ilomielin, soidessa lyyran, Astui hyppelemään, pani rintahan helmejä kiinni, Niin kiharoihinkin kivisen koruseppelin pisti. Hellänä kuiskasi hän kuni lännetär ruusujen kesken: "Kultani", haasteli hän, "oi Anna, en saa minä tulla Kruunun kirkkaudessa, en loistossa purpurahunnun, Kun sinä valvot, en. Sinullen toki onnea tuomaan Astelin maa-ilmast' alas, kussapa mie ja Aleksis Loistoa rakkauden iänkaiken nauttia saamme. Kielellä oot pyhien useasti. Mainehen, onnen Maassa ja taivossakin perit kaiketi. Loistavan kruunun Täällä jo voittava oot, sädekruunun pilvien päällä. Voi hyvin, Annani, nyt! Jumalan sanansaattajaks tänne Saapunut en ole'kaan; jalomman tämä toimi on hengen. Lempeni tähden vaan alas astuin pilvistä tänne. Voi hyvin, Annani, nyt! Iloilmoissa yhdymme kerran". Haasteli, suutelikin sima-suin sen nukkuvan suuta. Nyt pakenee uni Annan, ja tyhjän, hehkuvan helman Turhaan hän levittää. Ei koitar koittanut vielä, Kantaen hiuksissaan punaset tuliruusut, ja yökin Valtasi maan kokonaan; mut valvoi kumminki Anna. Viipyi Theodosiass' Wladimir' vaan päiveä kolme. Nähty ei vallitsijaa. Sepä linnan suojissa piilsi. Kas, pyhimykset vaan, Jumal'kin sen tuntehet tunsi. Mutta kun kolmas aamu jo kultasi taivahan kantta, Raatiin juhlalliseen jalot ruhtinahat tämä kutsui. Nyt Wladimir meni istuimelleen; sankarit oivat Kärpän-kaapuissaan oli ympäri ruhtinas-tuolin. Joukkoa sankarien oli Oleg, syntysin aina Rurikist', Novgorod'in, Kiovankin valtiahasta, Boris, harmajapää, satavuotinen neuvojen Nestor, Kreikan kauhistus, Jaroslav, varakas uro Konek; Kynteli peltoja sen tuhat härkää Volkovin rannall'. Vieläpä Mading, Dir sekä Rognvald, mainiot urhot. Akkunaholvien kautta jo asteli ruusuinen päivä Neuvosten salihin. Näin kiiltävä enkeli astuu Seuraan uskovien, ilon, voiman tuottaja ollen. Valtasi hiljaisuus; nyt mahtava ruhtinas lausui: "Oi ylevät pajarit, sotasankarit, viisahat miehet! Teitä en kutsunut oo sotihin nyt neuvoa saamaan, Jälleen tuumimahan verisaunoja rauhallisille Maille ja kansoillen. Surettaa mua suurempi murhe. Kas, kuin leimahtaa itärannalla kultainen päivä. Harhojen yöstäpä niin, tuhannen nyt vuotta jo sitten, Armon aurinko nous' sukukunnille harhaileville. Kaukana Jordanin hopeaisen rannoilla, kussa Palmuja tuudittaa sulotuulet taivahan, kussa Setrit Libanon'in sekä Siion tornine nousee, On elänyt Jumal', on sovittain koko maaliman kuollut. Kaikki nyt uudistuu. Taas lempeä viittavi polku Keskellä taivon ja maan; katumuksen kaitoa tietä Pyrkivi onnelliseen elohon suku kuolevien taas. Vainovi kyyhkyinen verikokkoa. Ristipä, voittain Miekatkin sotilain, sotasankarien ilo-kruunut, Lentävi ympäri maan; tukenaan on enkelilauma. Kaupunki kaunoinen, elämän joen kastama, laskee Pilvistä pinnalle maan: sitä suitsutus pilvinä peittää. Taivahan kaupungin kuvaus tämä kaupunki onpi. Kaikilla valkeus on. Venäjää pimeys yhä peittää. Vielä Peraunillen veriuhreja tuopi sen kansa. Ei Wladimir sitä tee edespäin. Hän mielivi synnist' Puhdistaa sydäntään, ylös nousta nuorena veestä Uuden syntymisen, levähtää elämän ihanan puun Siimeksessä ja rakkauden meri-rannalla myöskin. Kuunnelkaa pajarit mun ääneni! Tiedätte kuinka Mainioks oon Venäjän, minut itse ja teidätki tehnyt. Keisarin valtoa oon tärisyttänyt rautaisin kourin, Voittanut kansatkin lähell' Bogia, Kasanin maassa. Nyt haluan toki mie ilomielin kruununi antaa, Miekan ja valtikankin sekä purpuravaipan ja muuttaa Munkkina luostarihin, jos ette mun kanssani käänny. Ennenkuin merehen on sammunut päivyen soihtu, Konstantinopelihin komeaan minä matkata tahdon, Kasteen ottamahan sekä ristille vannomahan myös. Surmiin, voittoihin, urohot, mun kanssani muinoin Lähditte; ettekö nyt elohon mua seurata tahdo? Emmitte. Olkohon niin, Wladimir toki päättänyt onpi". Vaikeni; huomasivat nyt loistavan ihmehen kaikki. Suuri ja herttainen hopeaisine pilvine taivas Päällä on neuvosten; sen keskellä leimuen loisti Aurinko kultainen, suveaa kesälämpöä antain. Ristiksi kiilteleväksi, min ympäri ruusuja kiertyi, Aurinko muuttui nyt; yli sankarien kokouksen Lenteli kyyhkyinen, lumivalkea, välkkyvin siivin. Lentänet leyhkäsivät, kuten paimen-laumassa hiljaa Lännetär hengittää, kuten muiskavi viileä tuuli Viljeliää, kun hän kivisen saran kultia leikkaa. Siivikkäät kerubit, sulo purpura poskien päällä, Pilvistä pilkistivät, puna-ruusuilla reunustetuista; Äänellään hopean heleällä he laulelivat näin: "Kiitos nyt Isällen, joka on, joka on yhä aina! Kiitos myös Pojallen, joka maaliman eestä on kuollut! Kiitos Hengellekin, joka sielusta poistavi talvet!" Maahan lankesivat pajarit kera ruhtinahansa; Sitte he verkalleen ylös nousivat; on näky mennyt. Ristille vannoivat iki-kuuliaisuutta he kaikki. Ennenkuin merehen oli lännessä vaipunut päivä, Ruhtinas Novgorod'in, sotilain kera niin pajareinkin, Konstantinopelihin komeaan meni rauhassa matkaan. Ristiä loistelevaa, hopeaistaki kanteli pappi Astuvien etupäässä. Näin lempeä tähtiki muinoin Saatteli Bethlehemiin idän tietäjät Persian maasta. Äkkiä ihme taas Sarmatien silmihin astui. Pilvien helmasta, kas, kakspäinen kotka nyt maahan Hiljaa laskeutui, pyhän merkin ympäri lensi, Siihenpä istuikin, sitä suudellen verinoukin; Siinä se viipyi siks kuin Konstantinopelin viereen Tullut on Wladimir. Kas, keisarin käskyst', mi tiesi Wladimirin toimen nyt, tätä vastaan neitoja Kreikan, Valkeissa hunnuissaan, tuli laulaen, kukkia kylväin. Sielua niin pyhänkin, sitehet kun ruumihin särkein Voittava tää, kokenut, Jerusalmihin uutehen muuttaa, Portissa kohtaavat lumivalkeat neitiset, jotka Vaattehet puhdistivat Karitsan verivuossa, ja harppuin Soidessa vierastaan iki-juhlalle henkien vievät. Yksin kammiossaan, vaan taivahan laumojen nähden, Ruhtinatar rukoilee, käheröitään ei sulo-Myrrhan Nestehet kastelleet, ei helmiä kiiltänyt niissä. Musta sen huntuinen oli; kultainen ristilö yksin Riippui rinnallaan siveäll'. Katalan sopi kyllä Kantaa mustia vaan. Sydäntään tämä neitinen itki. Muinen se puhdas oil, himojen nyt syöttinä nurkui. Neitsyn taivahisen kuvan, säihkyvän, eessä hän maaten, Viljavat silmissään vedet, haasteli hartahast' sangen: "Lemmen ruhtinahan pyhä äiti, sä morsio taivaan, Maaria, kuuleppas! Haluten, vapisten sua tohdin Mie rukoella nyt, rukoella en rohkene poikaas. Paljastaa kipuaan voi neitsyt neitsylle yksin, Mutta, ah, kukkainen jumaluuden liekissä kuihtuu. Tuskani ilmaisen minä sulle. Sa naisena tunnet Tuskamme itse'kin; sinunkin sydämes läpi kalpa Kauhea käynyt on; minullen suo lohdutus taivaan. Kas, minä muuttunut oon; pyhityksen tieltä mun vievät Äänet tenhotarten. Jopa hornan henkien lauma Sielussa ilveilee, valoenkelin vaippoa kantain. Syntien syöttinä oon. Minä lemmin; voi, kuka on se? Sortaja kristittyin, joka miekalla vainovi heitä. Ristiä pilkkavi hän, pakanain jumaloilleki uhraa. Sammuta, Maaria pie, himoliekkini. Taivahan neitsy, En rukoella voi its' eestäni; oi, Wladimir vaan Tee toki autuahaks. Hän armosi ansaitseekin. Itse mä kärsiä voin. Syvempään mua ain' yhä syökse, Taivahan ruhtinatar, sätehistä sun kasvosi! saakoon Vaan Wladimir pyhien perinnön, ijankaikkisen kruunun". Vaikeni; pää syvempään sen vaipui. Poskilla itku Virtasi taivahinen; sopis' enkelisuukkonen sille. Rintaki aaltoilee, kun huokavi tuskallisesti. Valkeus kultainen yht'äkkiä peitti sen päätä. Katseli, huikenikin. Kas, purpurapilvien päällä Oiva ja herttainen alas astui taivahan poika. Posket hehkuivat kuni aamu, kuin tähtilöt silmät, Lempeä loisteli myös säteikkö sen kiekura-päässä. Toisessa käissään hän iloharppua kantoi ja toisess' Palmua viuhuttavaa; hopean-heleälläpä suulla Haasteli neidollen sanansaattaja taivahan tarhain: "Taivahan ruhtinatar sua tervehtää, sulo Anna; Oi, älä viivy tääll'! Wladimir, sun sulhosi vartoo. Purpurahan pukeu'. Venäjän suvut on sua, Anna, Äitinä siunaavat satojen pikavuosien alla".
Haasteli; lenteli pois tuo kiiltävä enkeli. Anna On rukouksissaan. Rukous sen tuntematon on, Mutta se kullalla piirretty on Ijankaikkisen kirjaan. Nousi ja nyt menikin. Oven suussa jo vastahan häntä Palveluspiikoja on. Tämä herttainen pani tukkaan Öljyjä Syrian maast', koristuksia Indian myös ja Pitkin lanteitaan valumaan pani purpurahunnun.
Elegia 6.
Pois paennut suvi on; ajaen tulivaunuissa, päivän Loistelias kuningas ain' etenee etelään. Eempänä pilvessä liehuvi lamppusi liekki, Selene; Tähtilöt tuikkivat nyt eempänä holvissa yön. Talvea ennustaapi jo tuulten viileä viima; Vaahterakin valittain haiveniaan ravistaa. Lehdoissa vaiennut valitus satakielisen onpi. Laaksoissa illakkokaan ei levitä lemuaan. Oi, miten muuttunut oot, sinä luonto, mun äitini armas. Ei tähät, ei kukatkaan seppelöi päätäsi nyt. Kauemmin mua ei lemuinen sun henkesi hurmaa. Jalkani et etehen kylvele kukkia sie. Kunnes syntyvi taas kevät, uinaelet väritön, ja Maasta, mi kuihtunut on, katselen taivohon päin. Sieltäpä kirkkahammasti kuin suvi-iltoina muinoin, Kuu avaruuksia nyt paistehellaan valistaa. Taivolla kiiltelevät tiheämmässä kultaiset tähdet; Nuo ylös onnelahan viittovat sielua mun. Oi toki, koskahan murtuvat raskahat maalliset kahleet? Milloinka leijaelee lentimin loistelevin, Onnen lapsena, henkeni henkien seurahan, kussa Palmut leyhkäelee, kultaset kantelot soi? Kas, kesä mun meni pois; kuvatuksen kukkaset ennää Kaunistamassa ei oo kenttiä mun elämän. Lehdossa latvoista ei unet lempeät kuiskuta, ei soi Lintujen laulussa, ei kuohussa lainehien. Kuitenkin sydämein tyven on, alas toivehen tähdet Sallimuksen hämärään taivaista tuikkaelee.
Linnut.
Satakieli.
Niittyjen orvokit kun lemuaa, kun nousevi hiljaa Kuu, puna kasvoillaan, helmasta lainehien, Laulelemaan rupean jo, ja Cyprian kukkanen, lilja, Poskella taivahinen kyynele, laaksoissa on. Vieras korvailee, uneten, mua varjossa tammen, Sulhoki lempeämmin muiskavi morsiantaan.
Huuhkaja.