Korvessa, raunioiden sekä hautojen päällä mä nostan Hirveän mylvinän, kun synkeä yö lähenee. Peity pilvehen, Liina, ja sammu sa tuikkiva tähti! Hattarat itkeköhöt! Kuusissa vingu, sa myrsk'! Tuonen ja haudan tuttava oon. Väristyksellä täyttää Lauluni hirmuinen yöllisen matkustajan.

Leivonen.

Ruusuilla, kullalla kun Koi kaunistaapi Olympon, Lentelen taivohon päin, laulaen riemuelen. Liitelen miekkoinen ihanan sinitaivahan alla Päällite maan viherän, verhoileman kevähän. Seeste ja myös vapaus mun rintani riemulla täyttää. Ei ole koskaan viel' kieleni vaikeroinut.

Turturi-kyyhky.

Lehdossa mie kulutan ikäpäiväni myrttien kesken, Armastelen, kuherran, morsiantain hyväilen. Autuuttain ylistän yhä äänellä änkyttävällä. Lempeni riemusta vaan, tuntehikas, runoan. En kehumista ma kärkkinyt. Vaan sulokultani nokka, Hehkuva, vastatkoon laululle suukkosillaan.

Syksy.

Aittoihin tilaviin on korjattu sarkojen kulta; Myös elojuhliakin tanssilla vietetty on. Tyttöjen lauma Pomonan puistikkoiss' hedelmillä Täyttänyt on kudotut kopsaset kukkuralleen. Kukkiva, kaunoinen kesä huo'aten rientävi pois, ja Maatamme syys lähenee kylmine kiekuroineen. Murheissaan kedot on, valavat vesivirtoja pilvet, Kalman karvallinen kuihtunut viidakko on. Vaskiset rattahat pohjaisen jyrisee, meren selkä Tummettuu uhaten, ärjyvi tuimistunut. Kaikkipa muuttunut on. Kukatarten tarhassa, kussa Hyppelivät nykyään lämpimät lännettäret, Kussapa suuteli ruusua kullan-pilkukas perho, Kalseat tuulet vaan vinkuvat kentillä nyt. Maiden ja järvienkin yli ilman laulavat laumat Suopeahan etelään muuttanehet ovat pois. Latvassa lehmuksen käen kukkuminen eipä ennää Neitisen rintahan luo aaveita rakkauden. Leivo ei laulele nyt, kun koittavi kultainen päivä, Kerttu ei vaitele, kun Cynthia suo valoaan. Paljailla oksilla vaan sysimustia korppia kiikkuu. Huuhkajan mylvinä öin murheita tuo mukanaan. Seppeli kutrissaan, ei paimen varjossa ennää, Karjat kun ilakoi, laulele neitisestään. Kuunteli piilossaan povin sykkivin tää, esihin niin Hyökkäsi, suukkosillaan tukkesi lemmikin suun. Siskojen leikkivien kera ei hymyten tämä ennää, Lintuset kun livertää, tanssien nurmille käy, Juhlan seppeltä ei sido, lähtehesen eipä peilaa Kutrien kultia, ei poskien hehkuakaan; Ei mene kohtaamaan ilomielin lemmittyänsä. Luolienkaan hämärää rakkaus ei pyhitä. Ehtoon tähti, mut ei sun säihkyvä silmäsi, saapi Nurmella loikoilevan laulajan laulamahan. Oi, mihin niin pian on paennut ihanuutesi, luonto? Kussa on nyt Kukatar armaine tyttärineen? Kukkien ruhtinatar on kuihtunut, hohtava ruusu; Vuokko, mi ilmautui ensinnä, poissa jo on. Balsami-orvokkien lemu ei nyt juovuta iltaa, Läikkyvä tulpani ei loistele nyt värillään. Narcisso kultainen, kuvajaisen pettämä, kuoli; Auringon jumalaa Klytia ei ikävöi. Kaikk' katos'. Nuoruuden sulopäivinä, oi, elämäämme Toivo ja viehätys niin riemulla seppelöitsee, Ruusuja tuo esihin tuhansittain tiellemme; kaikki Tallavi syys surujen, kuihtuvat, kuolevat nuo, Kun ilojen unehen nukuttaa meit' toivehen sitra, Taivosta näämme me unt', korvissa toinnumme taas. Tokkopa nauttivi ihminen vain hukataksensa? Eikö Tään elämän sekaus vie elämään parempaan, Syntymä-hetkeä vartoavaan? Pysy luonani kauan, Sie suloinen värähdys! Elvytä rintani myös. Kuin kevät-aurinko hehkuva, taivahan armo on kerran Koittava maalle ja kaikk' saa ihanan elämän. Silloin ainainen kevät on iki-ruusuine, silloin Saamme me riemuja, joit' näimme me varjoina tääll'. Saalihit hauta on antava. Palkitahan joka kyynel; Voittoa myös jokainen huokaus kantava on.

Elegia 20.

Lähtevä oon ma, Amanda, ei koskaan nähdyille maille, Tuonelahan avaraan. Et tule kanssani sie, Vaskitetulla sen portilla kättäsi en puristaa saa, Sen pimeän joen yl' silmäsi ei mua vie. Oi, miten helppo on kuolema lempivän lemmityn eestä! Lempeä ei puetus hirvitä, hauta ei myös. Tolkkua pyytämähän elämästä se, rohkea, rientää, Es'ripun tuon sumean voitolla raastavi myös. Taivahan maitapa siellä se katsovi; haimio sinne Arkadian asettaa, hukkahan etsityn tääll'. Hauta on temppeli, kun sitä kaunistaa kukat lemmen; Henkien laulantohan sen pyhä-kuorissa soi. Hengettäret surevat, nojaten alas patsasta vasten, Polvistuen pyhätkin sielujen eest' rukoilee, Kunnes paistavi suuri ja loistoinen ikipäivä Hautojen synkeyteen, siksikuin enkelien Ääni ne uinahtavat herättää, heläten: herätkää jo Kumpiki kultainen! Nyt kevät Eden'in on. Puistoissa ruusuja on vesihelmine, poimiaksenne; Toivosta, nautinnost' kukkivi puu elämän. Lempivien uni on sulo; en näe unta, Amanda! Rakkauden kera men' toivo ja uskoki pois.

Runoja.