Joka päivä hän astuskeli puolen peninkulman matkan alas kalastajain kylään. Hän seisoi pitkät ajat uneksien meren rannalla ja katsella tuijottaen kalastajia ynnä heidän venheitänsä.
Kerran hän oli jo ihan ottamaisillaan omaa laivaansa kainaloonsa, nähdäkseen sen purjehtivan "oikeassa" vedessä. Viimeisessä silmänräpäyksessä hän kuitenkin malttoi mielensä, mutta sitte sitä sydämmessään katui. Tieteellisesti tunsi hän perinpohjin koko laivaliikkeen ynnä laivanteko- ja -varustustaidon. Hän oli tutkinut paljon semmoisia teoksia ja hänellä oli ollut vanha merimies-setä, joka huviksensa oli istuttanut hänen muistiinsa kaikki siihen kuuluvat oppisanat. Mutta jos hän yritti puhumaan kalastajien kanssa, joutui hän aina hämilleen ja hajamieliseksi. Hän oli tähän asti paennut elämää; nyt pakeni elämä häntä.
Eipä monta kalastajaa näkynyt pyhinä pikku kirkossa. Vangossa kyllä ei ollut ihan puute jumalanpelosta, mutta vähitellen oli tullut tavaksi mennä sinne vain kaikkein juhlallisimmissa ja ihan välttämättömissä tiloissa. Ja nekin jotkut kalastajat, jotka siellä alussa kävivät, lakkasivat vähitellen. He eivät ymmärtäneet pappiansa. Muuten heillä ei ollut mitään moitetta pappia vastaan; päin vastoin levisi kohta huhu, että hän vähilläkin varoillaan hyvin mielellään autteli tarvitsevaisia ja että häntä varsinkin oli hyvin helppo pettää kaikenlaisilla loruilla. Huonotapaiset kalastajat häntä todella ahkeraan tuolla lailla verottivatkin, mutta kirkkoon he eivät tulleet.
Pappi ei sitä jaksanut käsittää. Hän valmisteli saarnansa suurimmalla huolella ja tarkkuudella; hän oli oppineen miehen ainoa lapsi ja tarkkuuteen tottunut. Välistä olivat varsinkin alussa hänen silmänsä, turhaan haeskeltuaan kalastajia maasta, kohonneet ylös laivaan, joka riippui vitjoissaan katosta hänen edessänsä. Ja hän oli sitä katsellut lapsen ilolla, mutta samalla tullut hajamieliseksi keskellä saarnaansa, niin että hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, ett'ei kadottaisi hienosti ja taitavasti punottua selityksen lankaa. Laiva oli liian kaunis.
Mutta viime aikoina oli hän huomannut laivan raakojen, nuorien ynnä muiden pikku kohtien vähän olevan rappiolla. Hän mainitsi sen koulumestarille ja suntiolle sekä muille kirkonkyläläisille. He eivät osanneet antaa hänelle mitään neuvoa, tuskinpa tiesivät koko laivaa olevankaan, vaikka se seitsemän jalan pituisena riippui siinä kaikkien nähtävänä, pölyiset miehet nuorissa, lippu perässä ja toinen suurempi maston latvassa.
IV.
Sitte syksyllä saapui pastorin luo lähetystö Vangosta.
Sören, puheenjohtaja, kömpi keppineen ja puujalkoineen ovesta pastorin lukuhuoneesen. Veli Kaarle ja eräs toinen kalastaja tulivat jäljestä.
Pastori oli hyvin hämillänsä ja punastui sekä kysyi tavoitellen syytä vierasten tuloon, ja kun pastori oli hämillään, hämmentyi Sörenkin. Hän änkytti ja tavoitteli ja Kaarle tahtoi ryhtyä puhumaan, mutta se aie estettiin.
Vihdoin saatiin selville, että joulun edellisenä sunnuntaina nyt tuli täyteen kaksikymmentä vuotta siitä, kun laiva ripustettiin ylös kirkkoon, ja nyt tahtoivat kalastajat mielellään ottaa sen alas ja näinä kahtena viime kuukautena tutkia ja tarkastaa kaikkea, mitä siinä oli, ja sitte se taas joulun edellisenä sunnuntaina ripustettaisiin ylös. Ja nyt pyydettiin pastoria sitte jumalanpalveluksen päätyttyä pitämään pieni puhe ja siunaamaan uudistettu laiva.