"Niin, niin, niin, minä kyllä tiedän, ett'en ole semmoinen kuin minun pitäisi olla: mutta kyllähän muutun… Ah, hyvä Jumala! Jospa vain tahtoisit odottaa ja olla hyvä minulle, ja kyllähän sinä tahdot, tahdothan?" toisteli hän tuskaisesti ja hiipi lähemmäksi sulhoaan.
Martti ei vieläkään ymmärtänyt; mutta hänellä oli itselläänkin silmät melkein kyynelissä. Hän oli kiertänyt kätensä kauniin vapisevan Reetan ympäri, joka nojasi häneen, ja tuntenut hänen sydämmensä sykkivän kovasti.
"Mutta Reetta, pikku Reetta!" sanoi hän, saamatta muuta puhutuksi.
Vähän ajan kuluttua näki Ellen-Lisbet ikkunastansa, jossa hän oli istunut katsomassa, tulen sammuvan nuoren pariskunnan kodista. Hän nousi, sulki ikkunan ja astui horjuen vuoteellensa, painoi päänsä tyynyyn ja makasi sillä lailla kauan, kädet puserrettuna kasvoja vasten.
Seuraavana aamuna läksi hän isänsä uuteen pitäjään, josta ei enää koskaan palannut.
V.
Kului viisi vuotta.
Tapahtui sitte eräänä kesäpäivänä, että komeasti puettu nainen kaikkien ihmeeksi käveli kylässä ja katseli niin ihmetyttävän tutusti kaikkea: kirkkoa, pappilaa, puutarhaa ja sen suuria kastanjoita.
Varsinkin viipyi hän kauan ulkona metsän puolella jyrkänlaisella polulla, joka vei mäkien yli suon ympäri; siellä näkyi hän ajatuksissaan kävelevän edestakaisin, kunnes viimein kävi istumaan varjoisen puun alle ja pää käteen nojattuna ikäänkuin kuunteli lintujen laulua, joka riemuisesti soi kaikkialla.
Vihdoin huomattiin, että nainen varmaankin oli entisen pastori Ruden tytär, joka, kuten tiedettiin, oli pari vuotta sitte joutunut naimisiin. Olipa kuulunut huhuja suurista, komeista näistäkin, joista ne molemmat vanhanpuoleiset herrasneidet olivat palanneet aivan innostuneina ja liikutettuina.