Ja niin olikin. Seutua katseleva nainen oli Ellen-Lisbet, nyt rouva
Lunding.
Hän oli muuttunut näinä kahtena vuotena, tullut lihavammaksi, mutta myöskin kalpeammaksi. Hänen astuntansa oli raskas; loistavain silmien hehku oli sammunut ja kirkas hymy, joka ennen loisti kuin vahva usko jo silloinkin vähän aroista kasvoista, sitä ei enää ollut.
Mutta yhtä kaunis hän kuitenkin oli. Leuka oli pyöreämpi ja samalla voimakkaamman näköinen, katse syvempi, ja kun hän silloin tällöin pysähtyi varjoon hengittämään siimeksessä huumaavaa kesäilmaa, saattoi veri äkisti syöksähtää niin polttavan lämpöisenä kasvoihin ja hänen olentonsa paisua niin täyteläiseksi, kuin olisi se tahtonut reväistä rikki keveän, vaalean kesäpuvun.
Käytyään katsomassa kaikki tutut paikat palasi hän kylään. Sillä hän tahtoi käydä tervehtimässä Reettaakin.
Talon löysi hän helposti; entisellä paikallaan se vielä oli pumppuinensa ja ankkalammikkoineen, ja ihan entisellänsä oli se pysynyt kaikki nämä vuodet, yksin keltainen värikin, joka häikäsi päiväpaisteessa. Aidatussa puutarhassa oli kaalia ja perunoita säännöllisissä riveissä, ja pienessä niityssä lammikon takana kaaleli kirjava lehmä polviaan myöten niin punertavassa ja tuoksuavassa apilasheinikossa, kuin suinkin saattoi toivoa kasvavan kolme kertaa käännetystä maasta.
Kun Ellen-Lisbet vähän matkan päästä näki talon, alkoi hänen sydämmensä sykkiä kovasti, niin että hänen täytyi hetkiseksi seisahtua, käsi otsalla.
Mitenkähän olikaan käynyt hänelle?
Ensi aikoina eron jälkeen olivat Reetta ja Ellen-Lisbet kirjoitelleet toisillensa. Mutta he eivät enää saattaneet puhua suutansa ihan puhtaaksi; se mitä nyt oli tullut heidän välillensä, ikäänkuin pidätti sanomasta kaikkea, niin että he tuntuivat toinen toisestansa vierailta. Kirjeet tulivat yhä lyhemmiksi ja hämärämmiksi ja viimein lakkasi koko kirjevaihto. Sitte ei ollut rouva Lunding kuullut mitään hänestä, vaikka kyllä oli usein muistellut onnellisia, uneksivia lapsuuden vuosia ja kyynelsilmin kysynyt, miten olikaan käynyt hänen entiselle pikku ystävällensä.
Mutta saapuessaan lähelle taloa hämmästyi hän, kun kuuli sisältä naurua ja iloisia lasten ääniä ja kun hän vähän arveltuaan avasi oven, tuli sieltä vastaan suloinen kahvin tuoksu, ja hän näki hauskan perheen pöydän ympärillä, jonka paksulle liinalle päivä paistoi.
He eivät olleet kuulleet hänen kolkutustansa.