Mutta hänen suunsa ympärillä värähteli heikkohermoisia nykäyksiä, joita oli mahdoton hillitä. Ja kun hän kuuli "kahvi"-sanaa mainittavan jossakin nuuskivassa veneessä, värähti koko hänen suuri ruumiinsa, jota paitsi hänen täytyi koko voimallaan tukeuttaa hymyä.
Tullinhoitaja, lihava herra, kultasankaiset lasit silmillä ja kultareunuksinen lakki päässä, lähestyi toisessa veneessä ja tervehti.
"Mitä sanotte tuosta, herra välittäjä?" sanoi hän, nauraen pehmeässä, tulipunaisessa parrassaan, joka oikein liekitsi päiväpaisteessa.
"Mitä?"
"Minusta tuo on oikea jöröjukka, vai mitä?"
Pelastuksen-välittäjä nykäytti olkapäitään, jota voi selittää, miten ken tahtoi. Mutta tullinhoitaja nauroi taaskin ja sanoi:
"Siinä on varmaankin kahvia, vai mitä?"
"Oh, kenpä sen tietää", vastasi toinen levollisesti, melkein papillisen arvokkaasti ja yhä katsoen suoraan eteensä. "Varmaankin on siinä vain rautaa tai ehkä hiiliä. Englantilainenhan se on."
"Englantilainen, niin, hi hi! Oikea englantilainen kyllä! Sitkeä ja kestävä kuin englantilainen pihvipaisti, vai mitä? Hän tahtoo kaiketi itse päästä pois, hi hi! Oletteko kuulleet moista, herra välittäjä?"
"Ehkäpä hän pääseekin", virkkoi välittäjä, kun toinen viimeinkin lakkasi nauramasta. Mutta jo paljas ajatuskin sinnepäin sai värähdykset suun ympärillä näkymään selvemmin.