"Antakaa anteeksi, hyvät herrat! Onko totta, mitä minulle kerrottiin, että on sähköteitse kutsuttu pelastushöyryä?"
"Mitä?" virkahti tullinhoitaja ja kääntyi nopeasti ääntä kohti.
Se oli harmaahattuinen herra; hän oli hyyrännyt veneen ja soutajiksi neljä vanhaa kunnon kalastajaa. Hän seisoi, kiikari kainalossa, ja näytti olevan aika puuhassa.
"Minä tahtoisin mielelläni tietää", kertoi hän laveammin, "onko totta, mitä minulle on toiselta taholta kerrottu, että on sähkösanomalla kutsuttu pelastushöyryä ja että sitä odotellaan, niinkuin varmasti kerrotaan?"
"Niin, kyllä se on täällä hetkisen perästä", vastasi pelastuksen-välittäjä ja käänsi nyt ensi kerran päätänsä katsomaan koillista kohti.
Siellä näkyi myöskin kohta pieni höyry, joka, kääntyen niemen ympäri etelästä päin, heti saapui alas heidän luoksensa.
Pelastuksen-välittäjä viittasi samassa miehilleen ja töintuskin päästen tiheän venejoukon läpi laski laivan viereen, tervehti kohteliaasti ja kysyi puhtaalla Englannin kielellä, tarvittiinko apua. Kapteeni Charles oli tullut ulos komentosillalle, nähnyt pikku höyryn pysähtyvän ja levollisesti asettuvan ankkuriin parin köydenmatkan päähän heistä. Hänen muotonsa oli ihan kuin muuttunut; se oli tuhkanharmaa ja ikäänkuin kokoonpusertunut. Hänen kätensä vapisivat eikä hän ollenkaan katsonut alas.
Mutta kun pelastuksen-välittäjä kolmannen kerran lausui kysymyksensä, kuului laivasta lyhyt äreä "ei", jolloin hän taaskin tervehti kohteliaasti ja peräytyi pois nurisevien veneiden välitse.
Mutta tuskin ehti hän entiselle paikalleen, kun merenpinta värähti aivan hiljaa.
Ei ollut pilvenhattaraakaan taivaalla eikä sanottavasti tuultakaan, niin että tuosta ei sen enempää huolittu.