Vähitellen alkoivat kuitenkin veneet sysiä ja raapia toinen toistansa vastaan. Kylmä, kostea tuulenhenkäys tuli lännestä maata kohti, ja kaukana merellä kohosi lukemattomia valkoisia pilkkuja, jotka nopeasti lähestyivät, vieriskellen syvyyksiä pitkin.
Aurinkokin muuttui äkisti niin kummallisen raukeaksi ja paistoi viimein kuin sumun läpi. Tainvaanrannalle kohosi pitkiä, keveitä harsopilviä, hienon hienoja vain, jotka nopeasti tulivat lännestä ja hävisivät itään, niin nopeasti, että silmä tuskin ehti niitä huomata, kun ne jo haihtuivat sinitaivaaksi. Mutta läntiseltä taivaanrannalta kohosi nyt hitaasti tummansininen verho, joka teki meren ihan harmaaksi, ilman paksuksi ja puolipimeäksi ja rannalla liitelivät pikku tiirat edestakaisin, kimakasti piipitellen ja tunkeutuen likemmäksi rantaa yhteen joukkoon.
Kohtapa jo rupesi meri lainehtimaan niin kovin, että veneiden täytyi soutaa maalle. Yksin voimin saatiin ne vedetyiksi ylös kuivalle asti, jonka jälkeen ääneti asetuttiin niiden välille, missä oli paras suoja.
Sillä nyt tuntui, että kohta piti jotakin laivasta tuleman tavalla tai toisella. Jo aljettiin melkein peljätä, että se mies ehkä oli kyllin itsepäinen ja aikoi jättää laivan särkymään palasiksi, ennenkuin antautua.
Ainakin näytti jotenkin arveluttavalta. Laiva oli keskellä kuohua, pitkä sivu merelle päin, joka jo pauhasi kovasti sen kylkeä vasten. Silloin tällöin oli jo joku kuohu viskautunut kannelle asti ja laiva oli monta kertaa ruskahdellut rungossaan.
Äkisti alkoi kuulua niin tavattoman kiireistä hälinää laivan kannelta. Miehet juoksentelivat edestakaisin lyhyiden komentosanain mukaan, ramistelivat ketjuja ja huusivat vastauksia myrskyssä.
Nähtävästi he aikoivat tehdä vielä viimeisen yrityksen. Ja sinä hetkenä oli niin hiljaista rannalla, että olisi voinut kuulla lämmittäjäin lapionliikken alhaalla konehuoneessa, propellin alkaessa kiertyä takaperin.
Vintturi liikahti, ankkuriketjut juoksivat ja laiva notkui kaikista liitoksistaan liiallisissa ponnistuksissa. Kone työskenteli raskaasti ja puhki kumean epätoivon äänellä; savu tuprusi läjäpäissä lennättäen kanssansa joukoittain suuria kipunoita tummansinistä taivasta kohti. Se näytti oikein kamalalta.
Jotkut rannalla olevista naisista alkoivat vaikeroida; muutamat miehet nousivat seisomaan. Ja tällä välin laskeutui aurinko veripunaisena suuriin pilvikukkuloihin, jotka noustessaan äkisti alkoivat hehkua ja levittivät kullan hohtoansa pitkin levotonta merenpintaa.
Vihdoin pysähtyi kone. Ja vielä pitkän, äärettömän pitkältä tuntuvan odotuksen jälkeen, joll'aikaa yhä useampia miehiä oli noussut seisomaan, näkyi vihdoin yhä sakenevassa pimeässä hätälippu hitaasti nousevan. Yht'aikaa kuului käheä, hiljainen ja pitkä vihellys höyrypillistä.