"No niin! Rouvalla oli omat mietteensä, säilyneet vanhasta ajasta, jolloin taivas oli kaikki, vaan maa ei mitään; herra puolestaan oli uuden ajan lapsi, joka tiesi, että on eläminen maan päällä, että sitte vasta kuoltua taivaasen pääsisi."
"Ja siitäkö syntyi selkkauksia?" virkkoi kreivi.
"Niin selkkauksia juuri, kuten sanotte. Muistan varsin hyvin, mitenkä herra aamiaispöydässä söi, niinkuin nälkäinen mies syöpi, ja rouva istui vain häntä katsellen mutta kun rouva puheli linnunlaulusta, puheli herra vasikanpaistista! Ja sitte herra sattui näkemään, mitenkä rouva oli edellisenä iltana heittänyt vaatteitansa ruokahuoneesen tuoleille ja muistutti häntä, että piti noudattaa järjestystä talossa."
"Se tietysti vei päin mäntyyn, vai miten?"
"Eipä: se niin vaarallista ollut. Mutta pilvi nousi rouvan auringon eteen; hän tunsi juopia avautuvan heidän välillensä. Mutta hän ei ollut niitä näkevinään, vaan ummisti silmänsä, niinkuin vuoristoissa kiipeilijä, päästäkseen näkemästä rotkoja. Nousipa sitte toinen pilvi. Herralla oli raskaita, salaisia ajatuksia, sillä hänen elonsa oli kuhilaissa ja toimeentulo riippui niiden talteen saamisesta. Hän tahtoi lähteä rouvansa luota pellolle, mutta rouva pyysi häntä olemaan kotona eikä nyt tänäpäivänä puhumaan mullasta."
"Mullastako? Miten tyhmä!"
"No, no! Hän oli niin kasvatettu, luostari se oli hänet opettanut halveksimaan Jumalan luotua luontoa. Herra jäi kotiin ja ehdotti, että lähdettäisiin metsästämään, ja rouva suostui ilolla ehdotukseen."
"Teurastamaan! Se olisi ollut sopivampi sana!"
"Niin, aika oli semmoinen, herra; kullakin ajalla on ollut omat ajatuksensa. Mutta nousipa vielä uusi pilvi, sillä se päivä ei ollut mikään onnen päivä nuorelle ritarille. Kuninkaan vouti tuli vieraiksi ja pyysi saada puhua kahden kesken herran kanssa. Ritari suostui ja sai kuulla, että hän uuden lain mukaan menettää ritarisuutensa ja aatelisuutensa, ell'ei suorita ratsupalvelusta, joka on jo viisi vuotta rästinä. Ritari ei silloin juuri voinut maksaa, mutta vouti lupasi hankkia hänelle vuodeksi rahalainan, josta talo oli kiinnitettävä. Niin oli se asia selvillä. Mutta sitte joutui puheiksi, pitikö hänen tuosta asiasta virkkaman mitään vaimollensa. Hän kutsui minut neuvonantajaksi. Minua säälitti nuori rouva, että hänet noin heti piti herätettämän onnen ja autuuden unelmistansa, ja minä varomattomuudessani neuvoin, että oli parasta jättää hänelle ilmoittamatta talon tila vuoden loppuun asti."
"Ja siinä teitkin oikein. Mitä naisten tarvitsee sekautua raha-asioihin. Siitä olisi vain tullut itkua ja valitusta, niin ett'ei miesparka olisi saanut yhtään rauhaa."