"Ei, herra, siinä minä tein ihan väärin, sillä oikeassa avioliitossa pitää miehen ja vaimon täydellisesti luottaman toisiinsa ja oleman kaikin puolin yksi.
"Ja mitä nyt seurasi. Niin, he tänä vuonna vierastuivat toisistansa. Rouva eli ruusutarhassaan ja herra pellolla. Herralla oli asioita, joita hänen täytyi salata vaimoltansa, ja hän teki työtä kuin hevonen, voimatta ottaa vaimoaan neuvonantajaksi. Kumpikin elivät he omaa elämäänsä itsekseen. Kun he sattuivat yhteen, täytyi herran teeskennellä olevansa iloinen; niin muuttui koko heidän elämänsä valheeksi. Vihdoin herra väsyi ja tuli umpimieliseksi; samoin rouvakin."
"Ja silloinko oli rakkaus lopussa?"
"Ei, herra, se olisi voinut loppua, mutta oikea rakkaus kestää pahempiakin koetuksia. He yhä rakastivat toisiansa, niinkuin oli uusissa pulmissa näkyvä.
"Heille syntyi lapsi. Ja silloin alkoi uusi taival rouvan elämän tiellä. Herran läsnäolon kaipaus väheni, sillä menihän hänen koko aikansa lapsen hoitelemiseen, ja mies tunsi itsensä vapaammaksi, kun ei hänen hellyytensä osoituksia niin lakkaamatta tarvittu. Rouva antautui heti koko voimallaan uusiin toimiinsa, joita hänelle tuli; hän valvoi yöt ja päivät, eikä hetkeksikään tahtonut päästää lasta käsistänsä. Todellisuus ja elämä pikku oloineen näyttivät ensin hurmaavan hänen tyhjää sieluansa, jopa hän alkoi tuntea huviakin puhelemisesta miehensä kanssa pelloista ja kyntämisistä.
"Mutta eihän sitä kauan voinut kestää. Kasvatus on takanamme kuin rikkaruohon siemen, joka voi olla maan povessa kätkössä vuoden tai kaksi, mutta odottelee vain soveliasta aikaa, noustakseen jälleen näkyviin; eikä vanhoja puita hevillä ruveta uudestaan istuttamaan. Rouva katsahti kerran peiliin ja huomasi tulleensa kalpeaksi, laihaksi ja rumaksi, huomasi kukoistusaikansa loppuneen. Silloin hänessä heräsi naisellisuus, se puoli tästä salaperäisestä olennosta, joka juuri on nainen; ja sen mukana kehittyi halu olla kaunis, miellyttää, tuntea hallitsevansa kauneudellaan. Nyt hän ei enää niin innolla eikä yksinomaan puuhaillut lapsen hoidossa kuin ennen, vaan huolellisemmin hoiteli omaa itseänsä.
"Mies sen muutoksen ilolla huomasi; sillä kummalista todellakin, kun hän näki vaimonsa innon lapsen ja talouden hoidossa, tuli hän ensin iloiseksi, mutta kun sitte näki sydämmensä ruhtinattaren huolimattomassa puvussa, kalpeana ja kurjana, silloin karvasteli hänen sydäntänsä ja hän ikävöi viehättävää, keveätä olentoa, joka istui ikkunan luona kaihoten ja odotellen miehensä tuloa ja jonka jalkain juuressa hän niin mielellään istui. Niin kummallinen se ihmissydän on ja niin paljo vanhaa hapatusta oli tämänkin herran sydämmessä vanhasta ritariajasta, jolloin nainen ei ollut muuta kuin ulkonaisen ihailun esine ja kumppani.
"Mutta nyt tuli muutakin. Herra oli vähän väsynyt ja eksynyt omituisiin, vähän välinpitämättömiin tapoihin vaimonsa sairauden aikana. Hän kävi huoneissa hattu päässä, söi jollakin pöydän kulmalla eikä aina pitänyt niin tarkkaa huolta puvustansa. Vaan kun rouva alkoi palata entiseen elämään, ei herra muistanutkaan seurata mukana, muuttaa tapojansa. Vaimo, ollen mieleltään sairas, luuli noita epäkohteliaisuuksia rakkauden puutteeksi, ja onnettomuus satutti juuri niin, että rouva sai käsiinsä näennäisiä todistuksia miehensä ikävystymisestä häneen.
"Se oli todellakin onnettomuuden päivä! Vuosi lähestyi loppuansa ja silloin oli suuri velka suoritettava. Laiho kasvoi kauniina, mutta vaikkapa siitä saisikin niin paljon, kuin syytä oli toivoa, ei jäännös kuitenkaan olisi riittänyt kaikkiin tarpeihin. Ritarin täytyi keksiä toisia keinoja, ja hän keksikin. Hän hakkuutti parasta nikkarin tarvepuuta talon ympäriltä, mutta vahingossa liian läheltä kartanoa, niin että muiden puiden mukana kaatui myöskin kaunis lehmus, joka erittäin oli ilahuttanut rouvaa mutta herra ei tiennyt sitä rouvan erityiseksi lehmukseksi eikä hän siis sitä myöskään tahallaan hakkuuttanut.
"Rouva oli ollut kipeänä pari viikkoa. Päästyään jalkeelle ja tultuaan saliin huomasi hän heti lehmuksen olevan poissa ja luuli sen tapahtuneen vain mielipahaksi hänelle. Samalla hän myöskin huomasi ruusupensaansa kuivaneen, Sillä ei kellään ollut suuressa elonkorjuun kiireessä aikaa niitä muistaa. Hän sen kuitenkin ymmärsi uudeksi vihamielisyydeksi häntä kohtaan ja lähetti heti kaikki talon rengit vettä noutamaan.