Se oli pienellä mäellä ihan yksikseen. Jos hetkisen seisoi sen edessä vahvaa kiviseinää katsellen kolkossa, tyynessä äänettömyydessä, joka sen ympärillä vallitsi, ja kun muisteli kaikkia huokauksia ja tuskanhuutoja, mitä tuolla sisällä oli kuulunut, niin tuntui koko laitos raskaalta, rampautuneelta rautaruumiilta, jossa kahlehdittu henki makaa sairaana ja valittavana.
Rakennuksen edessä oli suuri puisto tai metsä, sekin enimmäkseen hiljainen ja yksinäinen; ainoastaan joskus kesällä aamupäivällä istui lääkärin rouva siellä käsitöinensä. Mutta toisella puolella oli monta pihaa korkealla lauta-aidalla ympäröitynä; niissä hullut kävelevät ja uneksivat sekavia, hourailevia uniansa elämän ihmeistä.
Siellä he, jos eivät ole olleet rajuina, saavat kauniilla ilmalla kävellä; siellä suuruuden ajatukset liitelevät heidän ympärillänsä, siellä uneksivat he olevansa valtiomiehiä ja kuningattaria, siellä he taistelevat hirveäin, sekavain muistojensa kanssa, jotka tunkeutuvat heille mieleen; siellä ajavat he paholaista takaa ja nauravat kohtikurkkua, kun se uudestaan ilmestyy heidän taaksensa; siellä he hautovat yhtä ajatustansa, joka kietoutuu heidän sieluunsa lennätellen sitä kuin vihuri kuivaa lehteä, he sen päästävät käsistään ja sieppaavat sen jälleen kiinni, siellä — he istuvat jossakin nurkassa kokoon kyyristyneenä, kädet ristissä, ja itkevät, itkulla kuluttavat koko elämänsä äänettömässä, unenkaltaisessa tuskassa.
Oli kaunis heinäkuun päivä; viehättävä kesänhenki vallitsi luonnossa; hyönteiset surisivat, havut tuoksuivat kuumuutta likeisessä metsässä, vienoinen auer peitti taivasta. Puolen päivän rinnassa pysähtyivät vaunut sairashuoneen portin eteen. Niissä istui lääkäri ja hänen vieressänsä nuori nainen, jota hän puhutteli kreivittäreksi, ollen erittäin kohtelias hänelle. Nuori nainen oli erittäin vilkas, välistä vähän heikkohermoisen tapaan levoton. Silmät, syvälle painuneet, eivät koskaan pysyneet levossa. Hän puhui melkein lakkaamatta ja toisteli moneen kertaan, että hän niin mielellään halusi käydä läpi koko sairashuoneen ja nähdä, jos vain oli mahdollista, sairaat.
Vastapäätä istui nuori mies, jolla ei vähääkään ollut hänen vilkkauttansa. Hän oli kalpea ja paljaspäinen, ja näytti hyvänluontoiselta ja yksinkertaiselta. Kesähelle uuvutti häntä; hän nieli lakkaamatta haukotuksiansa, mutta kuitenkin kohteliaasti vakuutti olevan hyvin miellyttävää nähdä hulluinhuonetta.
Kun vaunut pysähtyivät, hyppäsi kreivitär keveästi maahan ja riensi herrojen edellä hiekkatietä myöten ylöspäin. Lääkäri kiiruhti heti hänelle seuraksi ja jatkoi puhelua. Kreivi astui tien toista reunaa vähän jäljempänä ja pieksi kepillänsä heinikkoa.
"Muistakaa nyt, tohtori, että minä tahdon nähdä kaikki hullut, rajuimmatkin", sanoi kreivitär vielä kerran. "Oi, minä tunnen suurta osanottavaisuutta heitä kohtaan ja kaikkia kärsiviä kohtaan — sitä suurempaa, mitä enemmän he kärsivät!"
Kreivi katsahti ylös hymyillen armahtavaisesti.
"Vaimoni on hyvin omatapainen, kuten kuulette tohtori."
Lääkäri ei vastannut, mutta katsahti nuoreen kreivittäreen nopeasti tutkivaisesti. Hänestä näytti jotakin omituista paloa hehkuvan pitkien, mustien silmäripsien alla.