He astuivat nyt kiviportaita myöten ylös eri osastoihin.
Kreivittären koko huomio oli jännitettynä. Naisen uteliaalla, kiivaalla osanottavaisuudella tajusi hän kaikki kärsimiset, mitä täällä oli ympärillä. Hän tunsi hirmuista lumousta kaikista tuijottavista silmäyksistä, kokoon kyyristyneistä olennoista, joilla oli tukka pörrössä ja posket veltot, riippuvaiset, ja lyhyestä, äkillisestä, kimakasta naurusta. Pieni ruma nainen tuli hänen luoksensa, kosketteli sormillansa kreivittären pukua ja pyysi häntä kohta palaamaan ja tuomaan hänelle uusia vaatteita, koska hän oli keisarinna eikä sentähden saattanut näyttäytyä semmoisessa puvussa, kuin hänellä nyt oli.
Kreivitär lupasi täyttää hänen pyyntönsä; hullu hymyili tyytyväisesti ja keikaili ilosta.
Eräässä kopissa, yksiksensä suljettuna istui nuori nainen, laitoksen rajuin holhokki. Hän lauloi ja parkui niin, että kaikki käytävät kajahtelivat; pitkä tukka riippui hajallansa ja vanukkeissa puolialastomilla olkapäillä, rinta kohoili levottomasti, selvästi näkyi, miten valtimot paisuivat ja tykkivät ihon alla, ja tuon tuostakin kohotti hullu laihat, alastomat käsivartensa päänsä yli ja pudisteli nyrkkejänsä.
Nuorta kreivitärtä kovin liikutti se kauhea näkö. Tämä sielunelämän hirmuinen arvoitus, johon hänenkin mielikuvituksensa hyvin usein häipyi eksyksiin, samalla pelotti ja viehätti häntä. Hän vaaleni, jokin pimeän toivottomuuden tunne täytti äkisti hänen mielensä.
"Tämä on elämän yö," mutisi hän, "harhailu äärettömissä sokkeloissa, koskaan ulos osaamatta."
Kreiviin se sitä vastoin näytti vastenmielisesti vaikuttavan.
"Lähde pois täältä!" kuiskasi hän, tarttuen vaimonsa käteen, "mitä tästä on hyvää? Nuo inhottavat näöt tuottavat vain unettomia öitä."
Kreivitär peräytyi ja katsahti häneen halveksivasti.
"Mene sinä!" sanoi hän kylmästi, "minä en pelkää muutamaa unetonta yötä."