Kreivi nykähytti olkapäitänsä ja kääntyi hymyillen pois.
Kreivitär pysyi liikahtamatta ja katsoi miettiväisen näköisenä mieletöntä.
"Olisi hauska tietää, miltä hänen sielussansa tuntuu," sanoi hän hiljaa itsekseen. "Jos kaikki muistot ovat häneltä sammuneet, silloinpa olisi suloista… Sanokaas, tohtori," jatkoi hän ääneen lääkärille, "mitähän arvelisitte, jos saisitte minut sulkea tuommoiseen koppiin…"
"Armollinen kreivitär," keskeytti lääkäri puheen, päätänsä tyytymättömästi pudistaen, "ei pidä antautua semmoista haaveksimaan."
"Oh, eipä haittaa, tuleehan olla valmis ottamaan vastaan, mitä vain sattuu," vastasi hän puoleksi leikillisellä äänellä. "Ette voi kuvitella, mikä selittämätön veto minussa tuntuu hulluinhuoneesen ja hulluja kohtaan."
He läksivät pois päin ja tapasivat kreivin, joka käveli edestakaisin käytävässä ja yhä nieleskeli haukotuksia.
"Väsyttääkö tämä teitä, kreivi?" kysäsi lääkäri kohteliaasti.
"Ei, ei, ei; ei suinkaan," vastasi kreivi, olkapäitänsä nykähyttäen ja tehden kieltävän liikkeen molemmin käsin. "Päin vastoin on tämä erittäin hupaista."
Naisten puoli oli nyt käytynä läpi. Kreivitär tahtoi nähdä myöskin miesten puolta, mutta niin lääkäri kuin kreivikin sitä vastustivat. Kreivitär näytti kalpealta ja kiihtyneeltä, huulet värähtelivät heikkohermoisesti. Vaan hän kuitenkin oli itsepäinen. "Vaikkapa vain alakerrokseen," pyysi hän hartaasti.
"Tapahtukoon sitte tahtonne," sanoi lääkäri; "siellä onkin vain yksi sairas. Mutta ehkäpä hänen näkeminen miellyttää teitä."