He saapuivat suureen, valoisaan huoneesen. Se oli kauniisti sisustettu, sohvapöydällä oli sanomalehtiä ja kirjoja. Ikkunan luona seisoi nuori mies seljin huoneesen päin, käsin nojaten ikkunan pieleen. Hän seisoi ihan liikahtamatta, huolimatta tulijoiden äänestä ja liikkeistä. Hänellä oli hoikka vartalo, ja tumma tukka riippui kiharoina niskassa.
"Hän on meidän lempein ja rauhallisin sairaamme," kuiskasi lääkäri; "koko hänen sairautensa on vain se mieletön ajatus, että hän päivät päästänsä seisoo ikkunan luona katselemassa, eikö se, jota hän odottaa, jo tule."
"Hän on ollut levottomampi viime aikoina", sanoi vahti, joka siinä seisoi, suuri avainkimppu kädessä; "hän on monta kertaa sanonut hänen ihan näinä päivinä tulevan."
"Ketä odottaa hän?" kysyi kreivinna innokkaasti.
"Oh, se on hyvin romantinen historia", vastasi lääkäri hymyillen.
"Ai, kertokaapa se sitte minulle!" huudahti kreivitär kiihkeästi.
"Olkoon menneeksi; — noin kymmenen vuotta sitten oli hän kotiopettajana suuressa herrastalossa. Siellä oli nuori tytär, kuten kerrotaan, viehättävä, kaunis tyttö, tuskin 17:n vanha, johon kotiopettaja tietysti rakastui. Hänen rakkautensa ei jäänyt yksipuoliseksi, sillä, kuten ehkä itsekin saatte nähdä, oli hänkin tavattoman kaunis, ja molemmat he jonkun ajan haaveksivat ja nauttivat rakkauttansa. Mutta…"
Lääkäri vaikeni ja alkoi puhella hiljemmin, sillä hänestä näytti, että nuori sairas liikahti. Mutta hän ei huomannut, että kreivitär oli vaalennut marmorikuvan kaltaiseksi, eikä nähnyt, miten hän haparoiden ojensi kätensä, tukea etsien, ja miten koko hänen olemuksensa ikäänkuin leimahti mielenliikutuksesta.
"Mutta", jatkoi lääkäri, "isä huomasi kohta heidän molemminpuolisen taipumuksensa, ja kun hän oli jyrkkämielinen ylimys, vihastui hän silmittömästi, erotti rakastavaiset toisistansa ja käski kotiopettajan jo samana päivänä lähtemään talosta. Nuorukainen totteli, mutta kaikki, mitä hänen silloin täytyi kärsiä, ero rakastetusta, hänen kyynelensä ja epätoivonsa, isän kiukku ja uhkaukset, kaikki se koski niin kovasti hänen lempeään, tunteelliseen mieleensä, että hän tuli hulluksi. Hän joutui tänne sairashuoneesen ja on nyt jo ollut täällä kymmenen vuotta; mutta hänen sairautensa ilmautuu vain, kuten jo sanoin, ainoastaan niin, että hän lakkaamatta odottelee rakastetun tuloa."
Lääkäri vaikeni. Sitte seurasi pitkä, tukala äänettömyys. Kreivitär oli astunut pari askelta eteenpäin; hän nojasi kädellään tuoliin, katse oli värähtämättä kiintynyt nuoren miehen vartaloon.