Silloin kääntyi hulluinhuoneen asukas ja heidän katseensa tapasivat toisensa.
Nuorukaisella oli sanomattoman surullinen katse, johon vuosien pituinen odotus ja kaipaus oli päivästä päivään, hetkestä hetkeen kietoutunut.
Hän oli hellännäköinen, nuorekas mies, jonka koko olennossa näyttivät onnettoman rakkauden suudelmat vieläkin väräjävän.
Mutta kun hän näki edessänsä kreivittären kalpean muodon, kun hänen katseensa ikäänkuin hukkui kreivittären syviin, hehkuviin silmiin, silloin levisi autuas hymy hänen kasvoillensa. Sekava odotuksen ikävä haihtui kerrassaan, ja sijaan kehittyi autuaallinen loisto.
"Cecilia!" huudahti hän riemuiten ja avasi sylinsä.
Kreivitär astui askeleen häntä kohti. Mutta ilo oli ollut liian voimakas; se oli kuolettava, niinkuin ijankaikkisuuden ilo on ihmiselle. Heti kun nuorukainen avasi sylinsä, vaipuivat kädet jälleen alas ja hän kaatui kuolleena maahan, yhä vielä huulet onnellisessa hymyssä.
Hänen odotuksensa aika oli loppunut ja samoin hänen surullinen historiansa; mutta sen epäsoinnut olivat selvinneet täydelliseksi ja puhtaaksi loppusoinnuksi.
BURSTRÖMILÄISTEN JUTTU.
I.
Matami Jonsonista tuntui vähän raskaalta ja suruiselta, vaikka kyllä oli kaunis keväinen ilma, joka sai metsät paisumaan mehevästä vehreydestä, ja vaikka päiväpaiste lämmitti vainioita ja niittyjä, niin että kaikki maan poven piilossa olleet siemenet itivät ja taimelle kohosivat. Matami uskoi lujasti ennustuksiin ja muuhun sellaiseen; ihan varmasti kävi se aina toteen, sanoi hän, että jos harakka räkätti hänelle tai orava juoksi hänen editsensä tien poikki, niin jotakin kävi hullusti ennen iltaa.