Samassa näki hän rouva Burströmin tulevan pitkin askelin alas mäkeä myöten.
"Kuulkaas nyt, matami Jonson", sanoi rouva päästyään matamin luo ja pannen kätensä hänen olkapäälleen, "minä lähden k:lo 2:n laivalla kaupunkiin ja otan pikku Miian mukaani. Ludvig tulee myöskin mukaan, niin saavat he leikitellä, kun minä kävelen asioillani."
Matami katsahti kummastuneena ylös. Jotakin outoa oli rouvan käytöksessä. Hän oli kiihkoinen ja levoton, silmät räpyttivät lakkaamatta ja puhe oli hiljainen, laulava, melkein rukoilevainen. Matami Jonson ei ollut tottunut näkemään häntä noin lempeänä ja ystävällisenä,
"Jos, rouva, olette niin hyvä, että huolitte ottaa tytön mukaanne, niin…" vastasi matami vitkastellen, "mutta eihän sillä raukalla ole kunnon vaatteita."
"Ei siitä lukua!" virkkoi rouva kiihkeästi. "Minä puhdistutan häntä, — siitä ei teidän tarvitse hätäillä!"
Matami kiitti uudestaan. Olihan tuo oikein hyvin tehty, että rouva Burström otti tytön mukaansa. Ja ehkäpä hän vielä aikoi antaa hänelle jotakin vaaterepaletta, kengänkulut, kaulaliinan tai kenties kokonaisen hameenkin. Matami tunsi jotakin tyytymyksen tunnetta, ja aivan itsestään johtui hän ajattelemaan, että olipa oikein hauskaa, kun herrasväen pesu tuossa loisti niin valkoisena ja kauniina.
Rouva nyykäytti päätään matamille, kääntyi ja läksi astumaan ylöspäin, yhä vain hätäileväisen tavalla. Mutta kun hän pääsi niin etäälle, ett'ei matami häntä enää nähnyt, muuttui hänen muotonsa kokonaan; kavala hymy, jolla hän äsken oli maustanut sanojansa, katosi, silmissä piilevä pahuus leimahti ilmi, hän puristi nyrkkiä ja mutisi puoliääneen: "niin, niin, odottakaahan vain te, koko rosvojoukko!"
Pihalla Burströmin huvilan edessä seisoi pikku Miia Jonson odotellen. Hän oli siivoin ja rauhallisin Jonsoneista, kalpea, surumielinen lapsi, jotenkin tyhmänlainen ja hidas mitään oppimaan. Hyvin tottelevainen hän oli ja teki yleensä kaikki, mitä ihmiset häntä käskivät tekemään tai sanomaan.
Ylös ehdittyänsä sysäsi rouva tytön porstuaan, kutsui palvelustytön ja käski hänen pesemään ja siivoamaan Miian sekä panemaan hänelle Ludvigin vanhat kengät jalkaan. Itse meni hän myöskin pukeutumaan kaupungin matkaa varten. Selvästi voi kuulla hänen olevan vihoissansa, sillä hän paiskeli ovia ja piironginlaatikoita, ja avonaisesta makuuhuoneen ikkunasta tunkeutui hänen äänensä äkäisenä ja terävänä ulos aina herra Vigertin, kotiopettajan, luo asti, joka makasi riippuverkossansa, erästä Kjellandin romaania lukien. Tänään näyttikin koko talossa olevan jommoinenkin häiriö; sillä palvelustytöt kuiskailivat toisilleen, herra ja neiti Burström istuivat makuuhuoneessa pitäen kiivasta, kovaäänistä perheneuvottelua sill'aikaa, kun rouva kampaili korutukkaansa ja valmistihe matkaan.
Hän näytti hyvin komealta, kun hän puolen tunnin kuluttua tuli ulos täysin pukeutuneena, tulipunaiset höyhenet hatussa, silkki- ja samettileninki yllä ja kädessä ranskalaiset hansikkaat, joita hän ei saanut menemään nappiin paksujen kalvosimiensa ympärille. Juuri siitä kiinnipanon ponnistuksesta oli hän kasvoiltaan yhtä punainen kuin hatuntöyhtökin, ja se teki hänet vielä vihaisemman näköiseksi, kun hän kovalla äänellä huusi Ludvigia ja siivoa pikku Miiaa, vaikka hän seisoi jo valmiina ihan hänen vieressänsä. Ottaessaan jäähyväisiä mieheltään ja tyttäreltään nyökäytti hän päätään paljonsanovasti ja kuiskasi kavalasti hymyillen: "luottakaa vain minuun, minä kyllä tiedän, mitenkä tuommoisia on kohteleminen."