Nuori neiti Burström nauroi: "Niin, mamman kanssa ei ole hyvä leikitellä", vastasi hän, oikealla tyttären kunnioituksella muistellen muutamia kohtauksia lapsuutensa ajoilta, joissa äitin pontevuus oli esiintynyt mielestä poistumattomalla tavalla.
Rouva läksi nyt astumaan sivullansa nuori herra Ludvig ja jäljessä pikku Miia, joka oli ihan menehtyä korin, kahden paketin ja sadevaipan kantamiseen. Saavuttuaan koivikkoon, jossa herra Vigert lukien makaili, ei rouva voinut olla poikkeamatta riippuverkon luo.
"Jos teitä, herra Vigert, haluttaa tänään tervehtiä tuttujanne, niin ilmoitan, että Ludvig viipyy koko päivän poissa", sanoi hän imelästi hymyten.
Herra Vigert nauroi itseksensä. Hän tiesi tuon olevan rouvalla vain hätäpäisen, hienommanlaisen tavan ilmoittaa hänelle, että kun hän (rouva) oli poissa, ei kotona annettu mitään kunnon päivällistä, koska herra ja neiti myöskin olivat päivällisellä tuttujensa luona, joissa kotiopettaja ei ollut tervetullut vieras. "Vai niin", vastasi herra Vigert haukotellen ja jalkojaan ojentaen, "kiitoksia tiedosta."
Rouva katsahti häneen vihaisesti. Miten hävyttömästi hän haukotteli rouvalle vasten silmiä ja vielä semmoiselle rouvalle, jonka talossa hän oli palkattuna palvelijana! Hän olisi mielellään antanut herra Vigertille korvapuustin, jos vaan olisi uskaltanut, mutta se kun oli vähän arveluttavaa, työkkäsi hän sen sijaan pikku Miiaa koko voimallaan eteenpäin, kääntyi seljin kotiopettajaan ja astui pitkin askelin alas laivasillalle, jossa kohta sen jälkeen kävi höyrylaiva ja vei rouvan ynnä lapset kaupunkiin.
Herra Vigert puolestaan maksoi rouvalle koron kanssa tuon hyväntahtoisuuden, jota rouva tunsi häntä kohtaan. Sentähden hän vain piti paljon Burströmiläisistä, kun voi halveksia heitä niin perinpohjin, ett'ei hänellä tarvinnut olla mitään omantunnon vaivoja, vaikka olisi kuinka huonosti hoitanut kotiopettajan-tointansa. Vigert piti Ludvig-poikaa niin turmeltuneena, ett'ei hänestä enää voinut mitään hyvää saada tekemälläkään; koska hän nyt kerran oli ruvennut hänen kasvattajakseen, opetti hän häntä pari tuntia päivässä, vaan muuten antoi hän pojan olla omissa hoteissaan ja itse makaili riippuverkossansa lueskellen. Välistä kyllä saattoi häntä häiritä kimakka hätähuuto ja kun hän silloin läksi etsimään häiriön syytä saattoi hän esimerkiksi löytää jonkin Jonsonin nenällänsä maassa ja nuoren Burströmin häntä jonkin muinaisen tyrannin tavalla elävältä hautaamassa; mutta kun Jonson oli pelastettu ja hänen kiusaajansa asianmukaisesti kuritettu, palasi herra Vigert tyynesti mäelle riippuverkkoonsa lukemaan. Vaikka hän oli käsittänyt kotiopettajan tehtävät näin mukavalla tavalla, oli hänellä kuitenkin hirveän ikävä Burströmissä, ja joll'ei siellä olisi ollut tuota kaunista koivikkoa, ihanaa kesäistä ilmaa ja hovioikeudenneuvos Hedenstamin perhettä, joka asui lähellä eräässä huvilassa ja jonka seurassa hän erinomaisen hyvin viihtyi, niin olisi hän jo ammoin pistänyt pillit pussiin ja muuttanut majaa muualle.
Saatuaan kertomuksen loppuun luetuksi pisti herra Vigert kirjan rintataskuunsa, pudistelihe, käänsi päänalaista, otti lasit silmiltänsä, asettui mukavimpaan tapaan ja jäi hetkiseksi suloisen miettimisen tai miettimättömyyden valtaan, kepillänsä hiljaa sysien verkkoansa edestakaisin heilumaan.
Hän oli äsken täyttänyt viidennenkolmatta vuotensa, mutta kuitenkin oli hän jo kokenut paljon maailmaa, niin paljon; että hän itse luuli kokemustansa äärettömäksi. Noin viisi vuotta sitte luultiin häntä monen sadantuhannen perijäksi, mutta onnettomat keinottelemiset ja asiatuttavuudet tuon vanhempien rikkauden äkisti lopettivat. Isä tahtoi silloin poikaansa taivuttaa lopettamaan opintietä ja ryhtymään johonkin käytölliseen toimeen, mutta poika sen tuuman hylkäsi ihan jyrkästi. Mitä hän muuten tunsi tai ajatteli muuttuneesta asemastaan, ei hän kenenkään antanut edes aavistaakaan; hän piti ajatuksensa ominaan ja työskenteli vain sitkeällä, väsymättömällä pontevuudella, joka ennemmin tai myöhemmin voittaa kaikki ulkonaiset vastukset. Kesällä oli hän aina kotiopettajana ja talvella antoi opetusta suuretieteessä, siten hankkien välttämättömät tarpeensa.
Mitään varmaa tulevaisuuden suunnittelua ei hän vielä ollut tehnyt, mutta sen sijaan kosolta tuulentupia. Joku aika sitte julkasi hän muutamia kirjallisia pätkiä, ja se suosio, jolla arvostelijat ne ottivat vastaan, oli melkoisesti laajentanut hänen toiveitansa. Nyt hän valmisteli kirjoitelma- ja arvostelukokoelmaa, jonka sitte vast'edes aikoi julaista.
Maattuaan ja kiikuttuaan puolisen tuntia riippuverkossa alkoi hänestä tuntua vähän yksitoikkoiselta tuo taivaan ja puiden katseleminen sekä itikkain pois ajeleminen, jotka itsepäisesti yhä vain laulaa tillittivät hänen ympärillänsä. Hän laskeutui maahan, veti suoraksi housujensa lahkeet ja nuttunsa helmat, pani lasit silmilleen ja hatun päähänsä, otti kepin käteensä ja läksi astumaan Hedenstamin huvilaan. Kello oli puoli-kolme, hän tiesi rouva Hedenstamin hänen molempien serkkujensa, neiti Arnellien, siihen aikaan aina istuvan kuistilla ompelemassa, ja hän itsekseen aprikoi, että jos hän nyt meni sinne, niin hänet pidätettiin päivälliselle.