Hän hymyili koko ajan itsekseen, kun astuskeli ja pieksi kepillään heinikkoa tien varrelta. Hän ajatteli Arnell-neitejä; niissä tytöissä oli jotakin hullunkurista, joka hyvin huvitti häntä. Vaikka he olivat hänen ikäisensä, piti hän kuitenkin heitä suurina lapsina, joilla ei muka ollut yhtään kokemusta. Mitäpä pari tuommoista tyttöä, jotka eivät olleet muuta tehneet kuin tanssineet pidoissa ja laulaneet illanvietoissa ja joita mamma ja pappa ja tätit olivat tarkasti vartioineet, mitäpä he voivat tietää elämästä? Samalla myönsi hän, että Arnell-neideistä voi "tehdä" jotakin; he eivät olleet ihan muiden tyttöjen kaltaiset, vaan osasivat keskustella kaikenlaisista aineista, ja hyvin oli hauskaa vaihtaa ajatuksia heidän kanssansa, varsinkin Cecilian, jonka hän aina suureksi huvikseen sai jumalattomilla mielipiteillään tyytymättömyydestä kiivastumaan. Arnellit puolestaan, jotka olivat suuressa maailmassa seurustelleet ja olleet monissa kauneissa ja ihanoissa rakkausseikoissa osallisina, pitivät herra Vigerttiä oikeana "keltanokkana" ja sanoivatkin keskenänsä häntä vain "pojaksi". Jonkinlaista vetovoimaa he hänessä kuitenkin tunsivat, sillä he aina tulivat iloisiksi ja vilkkaiksi, kun vain saivat nähdä hänet. Vigert oli ihan toisenlainen, kuin he olivat tottuneet herroja näkemään. Ne nuoret herrat, jotka vierailivat päätirehtöri Arnellin kotona, olivat kaikki niin kohteliaat ja siistit, puhelivat naisten kanssa aina hienoin ja hyvin valituin sanoin ja olivat ihanteellisia mielipiteiltään. Herra Vigert sen sijaan lausui ihmisistä hirmuisimpia asioita, niin kauheita, ett'eivät neidet niitä ollenkaan sanoneet uskovansa, mutta eivät kuitenkaan voineet olla sitä uteliaalla mieltymyksellä kuulematta.
II.
Herra Vigert oli aivan oikein aprikoinut; rouva Hedenstam ja neidet Arnell todellakin istuivat kuistissa ja ompelivat. He ottivat hänet vastaan hyvin ystävällisesti; hän ja neidet hymyilivät tervehtiessään toisiansa, — melkeinpä aina he muuten nauroivatkin, milloin toisensa tapasivat, niinkuin olisi heillä ollut jotakin vain heidän yhteistä iloista naurettavana.
"No," alkoi herra Vigert, käytyänsä rouva Hedenstamin kehoituksesta istumaan, "no, oletteko tätä lukeneet, hyvät neidet?"
Hän otti Kjellandin novellin povitaskustansa ja ojensi sen neideille, puolittain kiistanhaluinen katse silmässä.
Cecilia katsahti pikaisesti kirjaan päin.
"Olemme!"' vastasi hän ripeästi, "taikka oikeammin minä vain puolitiehen, vaan Agnes loppuun."
Herra Vigert siirtyi likemmäksi Agnesia. Kaikkien kasvoilta loisti hymy, sillä he tiesivät, mikä miellyttävä väittely nyt oli alkamassa.
"No, mitä sanotte, neiti? Eikö se ole vallaton, mestarillinen?"
"Kyllä, totta tosiaan, se on vallan erinomainen," vastasi Agnes, "mutta ei herra Kjelland eikä kukaan muu kirjailija, vaikka olisi miten nerokas, saa minua uskomaan…"