"Ei herra Kjelland eikä kukaan muu kirjailija saa minua uskomaan, että maailmassa olisi vain tyhmiä ja huonoja ihmisiä," täytti Cecilia. Neidet Arnell puhuivat aina yht'aikaa. Varsinkin oli Cecilian vaikea antaa sisarensa päästä lauseen loppuun asti, ja kun heillä enimmäkseen aina oli samat mielipiteet, sopikin hyvin puhua yksiäänisesti.
"Jos ensinkin tarkastamme sankaritarta," jatkoi Agnes sisaren säestyksellä, "niin eihän hänessä ole mitään viehättävää, hän kun on ihan veltto ja tahdoton. Se ei ole lainkaan luonnollista, tuo, sen vakuutan; ei ole ketään naista, joka ei taistelisi, ponnistelisi ja kärsisi semmoisissa oloissa…"
Herra Vigert viittasi kädellään tyytymättömästi ja pudisti päätään.
"Oh, teidän lorujanne!" huudahti hän, sääliväisesti hymyillen. "Luuletteko te, neiti, sen olevan jotakin tavatonta, jotakin, josta ansaitsee meluta? Semmoistahan tapahtuu joka päivä, se on ihan tavallisinta, eikä ansaitse niin paljon vaivata aivojansa sen tähden. Jos ottaisimme selon, niin näkisimme parastaan joka toisen naisen…"
"No, no, herra Vigert!" keskeytti rouva Hedenstam, tyytymättömästi pudistaen päätänsä.
"Niin, minä pyydän anteeksi, hyvä rouva ja hyvät neidet", vastasi herra Vigert, "minä en ehkä saa lausutuksi ajatuksiani kyllin hienolla tavalla. Mutta vika ei ole minun, vaan Herran, joka on niin laitellut tämän maailman, ett'ei siitä voi puhua parempien naisten seurassa."
"Hyi, miten te olette törkeä!" hätäilivät molemmat neidet, puoleksi nauraen, toiseksi pahastuen.
"Ei Herra ole niin laitellut, vaan ihmiset itse sen niin huonoksi mullistelevat," sanoi rouva Hedenstam vakavasti.
"Mutta teidän uskonoppinne mukaan, Herrahan se on luonut ihmisen.
Mitenkä se soveltuu yhteen?"
"Jumala on tosin luonut ihmisen, mutta hän loi ihmisen hyväksi ja onnelliseksi, ja itse hän lankesi syntiin…"