"Vai niin. Se tuo nyt ei oikein sovellu minun ajatusoppiini, mutta älkäämme huoliko ryhtyä jumaluusopillisiin väittelyihin. Ihmiset ovat pahat, samapa sitte, Herrako heidät on tehnyt sellaisiksi vaiko he itse ovat siksi tulleet, — ja kun nyt kirjailijan tulee pysyä totuudessa…"
"Niin, mutta siinäpä juuri kirjailijat eivät pysy!" keskeytti Cecilia. "He oikein poimimalla poimivat kaikki, mitä on kurjaa ja huonoa, mutta hyppäävät kaiken kauniin ja jalon ohitse, jota myöskin on olemassa. Jos minä olisin kirjailija," jatkoi hän loistavin katsein, "niin kuvailisin jotakin kaunista, enkä tuommoisia kurjia rakkausjuttuja, joissa ei ole todellista, vahvaa rakkautta eikä jaloa naista, joka ylentää ja jalostuttaa miehen, jota hän rakastaa…"
"Sen kyllä uskon, ainahan on naisten lempiaatteena ollut rakkaudesta ja kääntymisestä kirjoittaminen. Onneksi alkaa yleisö nyt kyllästyä semmoisiin historioihin. Jos te aiotte ruveta kirjailijaksi, neiti, niin pitää teidän kerrassaan hyljätä nuo mummon ihanteet! Ne hajahtavat oikein homeelta!"
"Niin, te, herra Vigert ette varmaankaan ole rakkauteen taipuvainen?" vastasi Cecilia, kohottaen hiukan kulmiansa ja puolittain keikailevasti, puolittain veitikkamaisesti katsoa pilkistäen silmillänsä.
"Minäkö?" huudahti herra Vigert, hypähtäen hiukan penkillänsä ja hänen mustanruskeista silmistänsä leimahti koko joukko säkeniä. "Ah, hyvä neiti, lempi on aina ollut minun kiusani; aina siitä asti, kun olin pikku poika nulikka, on se asunut ruumiissani. Mutta se tekee ihmisen vain veltoksi ja toimettomaksi, se on ajettava pois, milloin se rupeaa vaivaamaan, pois ajettava eikä valtaan päästettävä…"
"Mutta voipa sattua, ett'ei sitä jaksa ajaa pois," arveli Agnes ja katsahti hymyillen ylös.
"Oh, kyllä! kyllä sen jaksaa," vastasi Vigert iloisesti, "jos vain ei ole lukenut liian paljon vanhoja naisromaaneja!"
"Te puhutte kuin kokematon poika," sanoi Agnes, olkapäitään vähän nykähyttäen. Hän oli kokenut oman elämänromaaninsa, pitkän, kauniin romaanin, jossa oli ollut paljo rakkautta ja kyyneleitä; sentähden luuli hän olevansa oikeutettu tuntemaan, että oli vähän muita kokeneempi.
Herra Vigert alkoi nauraa iloista, heleää, hyväntahtoista nauruansa.
"Ah, tehän olette oivallinen, oikein jumalallinen!" huudahti hän, lyöden käsiään edestakaisin polviansa vasten. "Ette usko, miten te olette hullunkurinen! Mitä kokemusta teillä oikeastaan on maailmasta, neiti? Mitä te elämästä tiedätte? Ette enempää kuin tuo lintu" — hän osoitti linnunhäkkiä, joka riippui katosta — "tietää metsästä tai sen täysinäisestä, voimakkaasta ja rikkaasta luonnonelämästä. Välistä lasketaan naaraslintu sen luokse ja silloin se visertelee ja rakastaa ja laulaa rakkaudesta, ja sitte kuvittelee se luultavasti mielessään, ihan kuin tekin, tietävänsä kaikki elämästä. Ei, uskokaa, neiti, te ette siitä tiedä enempää kuin lintukaan. Ei teidän laistenne naisten sovi puhua elämän kokemuksesta. Jos isänne joutuisi köyhäksi ja teidän täytyisi itsenne ansaita elatuksenne, täytyisi tehdä työtä, sitte vasta saatatte puhua kokemuksesta. Katsokaas," jatkoi hän, ja hänen katseensa muuttui vakavaksi, lämpimäksi, "minä tuota vähän tunnen, minä. Minulla on kaksi sisarta, molemmat kasvatetut niinkuin tekin varallisuudessa, ja sitte heidän ihan äkisti täytyi itsensä ruveta työllään ansaitsemaan elatuksensa. Puhukaa heidän kanssansa, niin saatte kuulla! He eivät ihaile mitään naisromaaneja, he eivät elä jonkun miehen rakastamista ja kääntämistä varten, sen saatan vakuuttaa! He tekevät työtä, he tietävät, että elämä on taistelua, taistelu sitä varten, että saisi paikan, josta elää, ja se taistelu voi usein olla hyvinkin raskas ja ankara, mutta se karkasee meidät, tekee mielemme lujaksi ja rohkeaksi. Ja siinä taistelussa, näettekös, oppii tuntemaan maailman ja ihmiset! Eivät kuhnurit eikä emä rakenna mehiläispesää, vaan työmehiläiset, ja ne ne myöskin saavat nähdä maailmaa, kosketella kukkia ja ryöstää niistä hunajan!"