Hän nykäsi Ceciliaa leuasta, katsoi häntä silmiin veitikkamaisesti ja ihastuneesti ja suuteli häntä pari kertaa. Neidet Arnell ja rouva Hedenstam kunnioittivat hiljaisesti, syvällisesti, melkeinpä ihmettelevästi toisiansa ja toistensa toimia. Yleensä ihmettelivät Arnell-neidet suuresti ystäviänsä eivätkä koskaan kärsineet kuulla mitään muistutusta heistä. Heillä olikin koko joukko virheettömiä mallihenkilöitä sekä Etelä- että Pohjois-Ruotsissa, joiden kanssa he olivat tavattoman tiheässä ja vilkkaassa kirjeenvaihdossa.
Cecilia ja Agnes käärivät koruompeluksensa kokoon, ottivat hattunsa ja kävelivät alas laivasillalle, seurassansa herra Vigert, joka lakkaamatta huvitteli heitä leikillisellä, viehättävällä tavallaan. Rouva Hedenstam sill'aikaa järjesteli huoneet, laitteli tuoreita kukkia astioihin, katatti pöydän kuistille, asetti esiin voileipäpöydän, niin että kun hovioikeudenneuvos ja hänen kolme vierastansa parinkymmenen minuutin kuluttua astuivat rannasta ylös, oli kaikki valmisna ja hän itse tapansa mukaan seisoi porstuan portailla antamassa miehellensä tervehdyssuutelon.
Hyvin iloisiksi ja hupaisiksi vilkastuivat mielet päivällisten aikana. Neidet Arnell ja setä Konrad, joksi he sanoivat hovioikeudenneuvosta, olivat hyvin hyvät ystävät; Konrad laski leikkiä ja ivasi heitä aina jostakin ihailijasta, niin että lakkaamatta naurettiin ja ilvehdittiin, milloin he vain joutuivat yhteen.
"Niin, pikku Cissa, nyt siitä kohta tosi tullee!" sanoi hovioikeudenneuvos, naukattuaan pienen päivällisryyppynsä ja pantuaan lasin pöydälle. "Minä tapasin tänään erään luutnantin ja pyysin häntä tulemaan ensi sunnuntaina meille. Minä kerroin sinunkin olevan täällä ja että sinusta olisi hyvin hupaista tavata häntä."
Cecilia punastui aivan korviaan myöten. Hänen kanssansa oli helppo narrikoida, sillä hän tulistui pian ja syttyi helposti kuin ruuti.
"Mitenkä voittekaan, setä, sanoa mitään semmoista?" huudahti hän.
"Ikäänkuin minä piittaisin semmoisesta…"
"Niin, hyvä pikku Cissa, minä luulin sinun rakastavan häntä," vastasi neuvos viattoman näköisesti, "punastuthan sinä aina, kun mainitaan vain hänen nimeänsä."
"Tiedättehän kyllä, setä, että minä punastun ihan ilman syyttäkin," vastasi Cecilia hehkuen niin että oikein korvan lehtiä poltti.
Herra Vigert katseli häntä puoli ivallisesti, syödessään seinää vasten nojautuneena suurta voileipää ja juustoa. Niin, olipa hänestä oikein merkillistä, miten helposti muutamat tytöt punastuvat ihan syyttä — taikkapa semmoisten herrojen tähden, jotka hänen mielestään olivat melkein sama kuin ei mitään.
Sitte istuuduttiin pöytään ja jatkettiin puhelua samaan suuntaan. Vigert ei puhunut niin paljoa kuin ennen; hän paraastaan kuunteli ja teki havaintojansa.