Kun Elsa oli kääritty turkkeihin ettei näkynyt kuin kaksi kiiluvaa silmää ja pantu sohvalle istumaan siksi aikaa kuin rekeen oli kaikki laitettu valmiiksi, selitti hän vielä kerran Hilmalle ja Hellille että isä on tullut kotia ja tuonut kultakanteleen, jolla soittaa…
Nyt oli kaikki valmiina ja setä kantoi hänet rekeen ja peitteli sinne hyvästi vällyillä ja istua könähti itse viereen. Laukki tempasi rekeä ja kulkuset remahtivat helisemään. Aittarakennukset näyttivät siirtyvän siitä sivuitse ja menevän taakse näkymättömiin. Kujan varressa aidanseipäät kiitivät jälekkää ja hanki reen kupeessa vilisi sinne taakse päin vain. Riihet ja ladot ja metsät ja kaikki liikkuivat. Laukki juosta hölkötteli jotta lautaset nuoran perään kohoilivat ja laskivat, kulkuset helisivät ja setä hyräili.
Tuli vastaan taloja. Ihmisiä siellä liikkui, aikaihmisiä ja lapsia.
Miksikään ne ovat tulleet näin kauvas asumaan? Miksikään eivät asu siellä kaupungissa, tahi aivan sedän vieressä? Onkaan noilla pienillä tytöillä isä kotona, onkaan se käynyt taivaassa ja tullut takaisin?
Sinne jäivät talot ja ihmiset ja sinne taakse siirtyivät yhtä mittaa aina uudet talot, pellot, niityt ja metsät. Ja Laukki se vain hölkötteli ja kulkuset helisi ja setä hyräili.
Alkoi hämärtää. Tähtiä ilmestyi taivaalle ja kuukin pian alkoi näkyä. Tähdet ja kuu ne kulkivat muassa. Muuttuivat ne välistä vähän eteenpäin ja välistä taaksepäin, vaan eivät ne sen jälemmäksi jääneet, aina vaan näkyivät yhtä kaukana olevan heistä.
Mitenkään ne niin? Siellä taitaisi hauska olla niitten luona. Miksikään se isä tuli pois? Vissiin tuli niin ikävä äitiä ja minua ja Maria ja pikku Elliä… Mutta olihan siellä Armas. Onkaan se isä tuonut Armaankin mukanaan…? Mitenkään ne ovat päässeet…?
Ja se miellytti Elsaa. Hänen mielestään ei sieltä voinut hypätäkään niin korkealta.
Vissiin siellä on tikapuut … kultaiset tikapuut…
Elsa muisti kuulleensa Jaakopista, joka näki tikapuut taivaasta ja enkeleitä kulkevan ylös ja alas… Mistähän kohti ne ovat, ovatkaan kaukana tästä…?