Tämmöisiä mietti ja puhui kapteeni ja kuta enemmän hän mietti, sitä pimeämmäksi kävi hänen sielunsa. Vihdoin meni hän niin pitkälle, että kielsi kaikenni Jumalan olemassa olon. "Kaikki käy vaan luonnon lakien mukaan, eikä ole mitään korkeampaa johtajaa, joka johtaisi ihmisien elämää, onnea ja onnettomuutta," päätteli hän, eikä minkäänlaiset vakuutukset eikä yritykset saaneet häntä siitä uskosta luopumaan.
Kapteeni ei enää viihtynyt olemaan kodin hiljaisessa ja rauhaisassa elämässä, sillä se tuntui hänestä liian rauhaiselta, siellä kun ei enään ollut mitään rakastettavaa, mitään kaivattavaa ja ikävöitävää. Merille paloi hänen mielensä, sillä siellä luuli hän hurjassa vihurissa saavansa lievitystä polttavaan murheesensa ja rauhattomalle omalletunnollensa. Pian ilmestyikin tilaisuus siihen, sillä hänelle tarjottiin laiva, jonka piti purjehtia Itä-Intiaan. Hän otti ilolla vastaan tarjotun laivan ja pian keikkui hän meren ulapoilla seljillä.
Tästäpuoleen tuli meri kauvaksi aikaa kapteenin ainoaksi elementiksi. Ikäänkuin suruaan paeten kiiti hän maan-osasta toiseen, eikä välittänyt tuulista, ilmoista, myrskyistä eikä mistään mitään. Näytti siltä kuin hän olisi aalloissa hakenut tahallansa surmaansa, mutta tuonipa ei näyttänyt hänestä huolivan. Kun vihuri vinkui ja myrsky raivoten pauhasi, silloin oli kapteenin paras olla. Niissä tilaisuuksissa seisoi hän tyynempänä kuin muulloin komentosillalla, jaellen vakavasti ja hätäilemättä käskyjä hätäilevälle miehistöllensä, ikäänkuin olisi ollut kaikkein suotuisin purjehdusilma. Kylmä ja raju vihuri liehtoi ja pieksi useinkin hänen ruumistansa komentosillalla seisoissansa, lyöden kylmillä vesihöyryillä hänet välisti läpi marjaksi, mutta kapteeni ei näkynyt niistä mitään piittaavan. Päinvastoin tuntuivat ne vaan virvoittavan ja viilistävän hänen polttavaa otsaansa ja rintaansa, ja tavasta hän siinä tarkoituksessa aukasi nuttunsa rinnan kohdalta. Usein kävi niin, että myrskyn ollessa muut merelle sattuneet laivat joutuivat surkeaan haaksirikkoon, mutta silloin juuri niitti kapteeni Aaltonen parhaat voittonsa ja eheänä tuli hän vaan määräpaikkaansa. Kaikki hänelle menestyi ja hän ansaitsi paljon omaisuutta isännälleen ja itselleen.
Tällä tavalla vietti kapteeni elämäänsä. Useat vuodet viipyi hän aina yhdellä matkalla, sillä ei hänellä tuntunut kotikaupungissa olevan ketään, jonka luo hän olisi ikävöinyt; pakosta, vaan ei omasta halusta, kävi hän nekin kerrat kotona, jotka hän kävi, sillä hän tunsi murheen ja ikävän vaan lisäyvän siellä käydessään.
Aika kului, vuodet vierivät, mutta kapteenin suru ei haihtunut. Tähän saakka ei kapteeni ollut ensinkään maistellut väkeviä juomia, mutta nyt rupesi hän hakemaan surullensa lievitystä tuosta väärästä lähteestä. Kauvan ei hänen tarvinnut siihen harjoitella, sillä huomattuansa saavansa siitä surullensa hetkeksi hoivaa, tuli hän aivan pian semmoiseksi, että oli myötäänsä pöhnässä. Asiat rupesivat käymään huonosti. Tämä kaikki ei voinut kauvan pysyä salassa laivan isänniltä ja he ottivat häneltä laivan pois.
Näin tavoin tuli kapteeni pakotetuksi tulemaan kotiinsa. Hänen ryyppimisensä tuli pian tunnetuksi laajoissa piireissä ja kukaan ei uskaltanut enään antaa hänelle laivaa. Niin olivat hänen meriretkensä loppuneet ja hän jäi vakinaiseksi asukkaaksi kotiinsa.
Tarkka ja säästävä mies kun oli, kokosi kapteeni tuolla pitkällä ja onnistuneella merillä kulkemisen ajalla melkoisen omaisuuden. Tämä tuli nyt hänen epäjumalaksensa. Siitä ei olisi saanut kulua ainuttakaan penniä, mutta lisää siihen olisi pitänyt tulla; tuskin raski hän syödäkään. Tämän tähden vuokrasi hän huoneensakin niin tarkkaan, että itse kärsi suurinta ahtautta. Ken ei määräpäivälleen voinut joka penniä maksaa huoneen vuokraa, hänelle oli armotta matkapassit valmiina, oli asiat miten oli.
Eräässä asiassa ei kapteeni kuitenkaan ollut kitsas. Viinaa hänellä piti vaan olla ja aina vaan viinaa, eikä hän sen hankkimisessa kipuillut rahanmenoa, kului mitä kului, sama se, mutta olla sitä vaan piti. Sitä hän litki aamusta varhain, illasta myöhään, viikot, kuukaudet ja vuodet läpeensä. Seuraus siitä oli se, ettei hänellä ollut selvää päivää vuosikausiin.
Hänellä ei ollut muuta väkeä kuin Tiina niminen lapseton leski emännöitsijänä. Hän oli jo ijäkäs ihminen, palvellut kauvan kapteenin talossa. Hän sai kokea kaikki juopuneen koukut, sillä kapteeni ei suinkaan ollut mikään hauska seurakumppani. Myötäänsä hän pöpötti emännöitsiälleen, kuinka hän hävittää ja tuhlaa kaikki mitä hän on ankaralla työllä ja säästäväisyydellä saanut kokoon haalituksi. Kun Tiina tarvitsi kapteenilta saada jonkun pennin välttämättömimpiin, niukkoihin talouden tarpeisin, oli kapteeni silloin niin kitsas ja pahalla päällä että Tiinalta pääsi viimein itku. Silloin tavallisesti helti rahat ja kapteeni sanoi usein:
"No, no! Älähän nyt tuossa … tuossa on, ja nyt taas olen sitä köyhempi."