Kun Tiina huomasi, että itku autti, oli hänellä itku paljon löyhemmässä kuin ensiaikoina.
Monta kertaa mietti Tiina lähteäkseen pois tuosta kolkosta kodista, mutta siihen se aina jäi. Hän oli jo kapteenin vaimovainajan aikana palvellut talossa ja kapteenin nykyinen tila tuntui hänestä niin surettavalta, ettei hän hennonnut häntä jättää; lieneepä sekin hänen muuttohaluaan hillinnyt, kun hänellä ei, köyhänä leskenä, ollut mihinkä hän olisi turvaantunut ja tässä oli hänellä kuitenkin jokapäiväinen, jos kohtakin ristin-alainen leipä.
Kapteeni ei antanut siivota huonettaan ensinkään ja siitä oli hänen ja Tiinan välillä alinomainen kiista. Tiina oli puhtautta ja järjestystä noudattava ihminen ja sentähden häntä harmitti kovin tuo kapteenin itsepintaisuus. Välisti koetti hän väkirynnäköllä siivota kapteenin huonetta, mutta silloin nosti kapteeni semmoisen metakan, että Tiinan täytyi tappiolla luopua yrityksestään. Tiina koetti häntä viekoitella joskus ulos ja ensimmältä se jonkun kerran onnistuikin, mutta kun kapteeni huomasi, että hänen huoneensa oli sillä aikaa puhdistettu, ei ollut Tiinalla enää niitä neuvoja, että hän olisi saanut hänet huoneestansa lähtemään ja tämän perästä ei kapteeni käynyt enään koskaan siihen käpyyn.
Kaiken tämän tähden oli kapteenin huone sangen kurjassa tilassa. Tomua oli jokapaikassa jalkaiskua vahvasti ja hämmähäkin verkkoja riippui täynnä kaikki katot, nurkat, akkunain ja ovien pielet. Kun niihin laskeentui paljon tomua, tuli niihin niin runsaasti painoa, että ne pääsivät toisesta päästä irti. Nämät mustuneet isot levyt heiluivat sinne tänne pienimmästäkin huoneessa tapahtuneesta liikkeestä, ja näitä piti kapteeni töpperöpäissään laivan purjeina.—Pöydällä oli paksut kerrokset piipunporoja ja kynttilänkarsia, joiden seassa ajelehti sikin sokin heitettyjä kellastuneita ja likautuneita paperin palasia.
Tämmöinen asunto se oli, jossa kapteeni parhaiten viihtyi. Siellä hän pöpisi yöt ja päivät, pitäen omia tuumiaan, omaa menoaan. Siellä hän mässäsi tyhjien tomusten pullojen seassa, joita oli sinne tänne ympäri huonetta viskattu, niin että niitä oli lattia ja kaikki nurkkapielet täynnä. Vuorokausien vaiheista ei hän piitannut yhtään mitään ja sen tähden piti hän yöt ja päivät likaantuneet, savustuneet, tomuttuneet ja näiden tähden mustuneet akkunakaihtimet kiinni. Kun hän jaksoi ja kykeni, oli hän ylhäällä, mutta jos niin ei ollut, nakkausi hän maata likaiselle vuoteellensa, jota ei ihmiskäsi ollut saanut vuosikausiin konhottaa, eikä huolinut siitä mitään, oliko yö tai päivä.
Vaikka huoneessa oli niin paljon tyhjiä pulloja, ettei siellä luullut täysinäisiä olevankaan, piti kapteeni siitä erinomaista huolta, ettei niitä puuttunut. Tiina sai pitää huolen tästä talouden tarpeesta, niinkuin muistakin, sillä eroituksella kuitenkin, ettei hänen tarvinnut siihen tarpeesen teko-itkulla kapteenilta rahaa vuovata.
Kun kapteenilta loppui ryyppiminen, rupesi hän huutamaan Tiinaa, huolimatta siitä, oliko yö tahi päivä.
"Tiina! Tiina, Tiina, Tiina!——Tiina, Tiina, Tiina, Tiina, Tiina, Tiiiiiina", huutaa mölisi kapteeni silloin niin kovalla äänellä, että se kuului kauvas kadulle. Tavallisesti riensi Tiina heti saapuville kuulemaan kapteenin määräyksiä.
"Tiina, tuo viinaa!" äyhkäsi kapteeni käskevästi ja lyhyesti, hänen nähtyänsä.
Tiina koetti kaikin tavoin hillitä kapteenin juoma-intoa. Ainoana kapteenin seuralaisena koki hän hänelle usein puhella, kuinka turmiollista ja vaarallista tuommoinen ankara juominen on, mutta silloin kapteeni suuttui, tömisti jalkojaan ja sanoi: