Äiti puheli liverteli ja kantoi perälle huonetta sohvan kannelle istumaan, vaan ei Elsa siitäkään tullut rohkeammaksi. Sormi suussa katseli nurkkasilmällä ympärilleen.
Mari kantoi sohvan kannelle siihen viereen leikkikalujaan, paperinukkia, kuvakirjoja ja oikean ison nuken, jolla oli uudet sievät vaatteet.
"Tämän nimi on Ursa ja se on hyvin kiltti", alkoi Mari selitellä hyvin toimessa. "Ja täällä, katsopa tässä sinun Kerttusi. Se on itkenyt niin paljon että, kuin sen mamma on ollut maalla."
Kerttuhan se oli, vaan sekin oli muuttunut. Kasvot olivat hankauneet rosoisiksi ja toinen käsi repatti irti, ettei ollut kuin pikkuisen pitämässä. Eikä se enään itkenytkään jos rintaankin painoi.
Elsa katseli Kerttua. Ei hän virkannut mitään, vain itku pyrki kurkkuun. Hänen kävi sääliksi Kerttua, joka raukka oli niin ruhjauneen näköinen ja samalla hänen kävi sääliksi keinutuolia, sänkyä, isoa kaappia, kamarin ovia ja kaikkia:
Mari vaan näytteli uusia leikkikalujaan ja oli myötään äänessä.
"Äidiltä minä olen saanut tämän Emmin", ja Mari selitteli punaisten nauhapalasten sisää sormen pituisen nuken. "Voi, ruvetaan pesemään Emmiä."
Kahvikuppiin hommasi Mari vettä ja pesi Emmin ja kääri kapaloon ja
Ursaltakin pesi silmät.
"Pestään Kertultakin."
Hän pesi Kertultakin.