"Kertullekin pitää tehdä uudet vaatteet. Eikö pidä?"
"Pitää", vastasi Elsa hiljaan.
"Semmoiset oikeat ja sievät, semmoiset, jotka saattaa riisuakin, niinkö?"
"Niin", myönsi taas Elsa hiljaan. Jo vähitellen sai Mari Elsan leikin touhuun ja puhelemaan, niin että pian olivat molemmat täydessä puuhassa. Elsa kuin pääsi tutustumaan kysyi hiljaan Marilta. "Missä se isä on nyt?
"Työssä", vastasi Mari hyvin kovasti että Elsa säikähtyi. "Vaan ei se vielä tule, kyllä me vielä saamme leikkiä. Isä aina nauraa kuin leikkii nukkien kanssa ja sanoo Kerttuakin Tyyraksi ja nokiaa silmät Kertulta ja Ursaltakin. Ei viitsitä sitte enään leikkiä, eikästään?"
"Ei", vastasi Elsa vaan hänestä oli kumma miksikä isä nyt oli semmoinen, eihän se ennen niin tehnyt. "Milloinka se isä tulee?"
"Kuin äiti on laittanut ruuan pöydälle."
Elsa silmäsi että joko se äiti laittaa ruokaa. Vaan ei se vielä laittanut. Siellä hellan ääressä hommasi, kohenteli tulta. Pata oli tulella ja höyry pihisi kannen raosta. Se oli tuttua.
"Kohta se tulee isäkin, vaan kohta se joutuu ruokakin. Ja joutuahan sen pitäisi, sillä eikö tällä minun tytön tyllerölläni ole nälkäkin jo", sanoi äiti ja tuli hyväilemään Elsaa.
Nyt tuntui Elsasta mukavalta, oli kuin joku paha aavistus olisi lievennyt. Hän saattoi jo hymyillä äidille. Ja hän seurasi äitiä sinne hallan ääreen, sillä häntä hyvin halutti sinne. Ainahan hän ennenkin oli ollut keittämisen puuhassa äidin kanssa, apuna muka, jos ei muuta niin lastuja uuniin lisännyt.