"Jumala on vahvistanut minut tyynemmästi suruani kantamaan kuin kapteenin", sanoi äiti ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
Helmi kiepsahti äitinsä syliin, pyyhki pienellä kätösellään kyynelet hänen silmistänsä ja tarttui hänen kaulaansa.
"Älä itke, äiti. Onhan Jumala niin hyvä ja pitää kyllä huolen meistä", sanoi Helmi sitten luottavasti.
"Oikeassa olet, lapseni. Hän kyllä pitää huolen meistä, kun vaan turvaamme häneen", sanoi äiti ja suuteli lastaan poskelle.
"Miks'et sitä, äiti, kutsu setä Aaltosta usein tänne? Täällä meidän luonamme hän ei joutaisi suremaan", sanoi pikku Helmi.
"Hän ei käy kenenkään luona, hän suree yksinään", selitti äiti.
"Sen tarpeellisempi on hänet tänne kutsua; hänenhän on kovin vaikea yksin surra, eikö niin, äiti?"
"Hän ei tulisi kuitenkaan, vaikka kutsuisimmekin", intteli äiti, koettaen salata kapteenin todellista laitaa.
"Mutta jos koettais; minä menen häntä käskemään tänne", kiilasi vaan pikku Helmi.
"Ei herran tähden, hyvä lapsi! Älä semmoisia puhu.—Setä Aaltonen ei suvaitse ketään tykönänsä eikä tykönsä tulevan, häntä ei voi kukaan auttaa", sanoi äiti.