Pikku Helmi kävi totiseksi. Tovin päästä sanoi hän:
"Oletko sinä, äiti, rukoillut setä Aaltosen puolesta?"
"Valitettavasti olen unhottanut niin tehdä", sanoi äiti murtunein mielin ja hän häpesi kovasti lapsensa edessä.
"Nyt rukoilemme aina setä Aaltosenkin puolesta. Eikö niin, rakas äiti? Olethan itse sanonut, että rukous voi paljon", sanoi Helmi ja katsoi luottavasti äitiinsä.
"Tehdään niin, rakas lapseni; tästäpuoleen rukoilemme aina setä
Aaltosenkin puolesta", sanoi äiti.
* * * * *
Se oli eräänä pyhänä edellä puolen päivän, kun pikku Helmi, ensin kartanolla juoksenneltuaan ikänsä ja aikansa, kapusi Aaltosen portaita ylös. Päästyänsä eteiseen, rupesi hän kolkuttamaan suljettua ovea minkä voi, samassa hokien: "Setä Aaltonen! Avaa Helmille ovi!"
Äiti kuuli tuon jyrinän, mitä Helmi Aaltosen eteisessä piti. Niinkuin hengen hädässä olisi ollut, hyppäsi hän sinne, ottamaan lastansa pois. Kun lapsi huomasi äitinsä kiireisen tulon, rupesi hän kiireemmästi ryskyttämään ovea ja hätäisesti vääntelemään kiinni salvatun lukon messinkistä kamppia.
Samassa ehti äiti perille.
"Mitä, herrantähden, sinä täällä…? Tule heti pois. Setä Aaltonen ei pidä hyvänä sitä, kun sinä täällä semmoista melua pidät", sanoi äiti hätääntyneenä ja tarttui tyttöön kiinni, viedäkseen hänet pois.