"Annasta kun minä vielä haistan, haisetko sinä vielä niin pahalta kuin äsken", jatkoi Helmi, kömpien ylös lattialta ja läheten kapteenia. Kapteeni koki jo varalta köykistyä Helmin tarkastettavaksi.
"Ihi—ihi! Vielä, vielä… Ei enään niin pahalta kuin äskettäin, mutta vielä, vielä", sanoi Helmi nauraa ihisten ja puistaen pikku nyrkkiänsä kapteenille tarkastuksensa jälkeen.
"Eihän sinua voi tyydyttää mitenkään. Nyt olen pessyt silmäni, ajanut partani ja pukenut, tehnyt aivan niinkuin sinä käskit, ja yhtäkaikki sinä moitit", sanoi kapteeni naurussa suin.
"Sanoinpaan jo sinua komeaksi ukoksi, mutta sinussa on vielä paljon vikaa: sinä haiset vielä ja kielesi sammaltaa——Niin ja kuule, setä! Mitä sinä noin paljoilla pulloilla teet?" puheli Helmi.
"Minä tarvitsen niitä", sanoi kapteeni umpimielisesti.
Koko tuona Helmin siellä olon aikana ei kapteeni ollut maistanut pullostansa ainuttakaan kertaa; hän ei edes muistanutkaan sitä. Lapsen yksinkertainen suoruus ja ystävyys oli alkanut luomaan valoa ja lämpöä hänen synkkään ja pimeään sydämeensä ja tämän tähden oli hän unohtanut pullonsakin; sen vuoksi oli hän selvennyt melkein selväksi. Mutta kun Helmi mainitsi pullosta, heräsi hänessä valtaan ankara viinan halu.
Kapteeni kömpi hitaasti ylös keinutuolista ja läheni erästä nurkkaa, johon sikin sokin oli viskattu kaikenlaista ryömää. Sieltä veti hän esille täysinäisen viinapullon ja asteli sen kanssa takaisin keinutuoliin.
"Mitä sinulla siinä on, setä?" kysyi Helmi, samassa kuin kapteeni oli saanut korkin auki.
"Enpä sano", sanoi kapteeni viekkaasti, ikäänkuin peljäten tuota ankaraa tarkastelijaansa.
"Anna nyt kun minä katson sitä. Älä ole nyt, setä, paha", sanoi Helmi melkein rukoilevasti.