"Voi sinua hupakkoa, minkälainen sinä olet. Anna herra kapteenin olla rauhassa——tule pois mokoma hälppä", sanoi rouva ja yritti vetämään tyttöä käsipuolesta pois.
"Anna minun olla, äiti, en minä ole sedälle paha", sanoi Helmi surumielisesti.
"Olkaa aivan huoletta, rouva, siitä asiasta. Minä tunnen sydämessäni myötätuntoisuutta tuota lasta kohtaan. Hän ei ole ensinkään vaivaksi minulle, vaan suureksi huviksi.—Pyydän vieläkin: antakaa hänen olla", sanoi kapteeni ja siihen täytyi rouvan tyytyä.
"Osaatko sinä, setä, lukea?" kysyi Helmi kaikessa viattomuudessaan, sitten kun hän oli jälleen rohkaistunut kapteenin puheesta.
"Olenhan minä joskus lukenutkin", sanoi kapteeni ja hänen suunsa vetäysi nauruun.
"Onkos sinulla virsikirjaa?"
"On kait se joskus ollut, mutta missä nyt lienee", sanoi kapteeni punastellen ja häveten.
"Se on hyvin pahasti tehty, setä, kun olet pannut kirjasi hukkaan. Et usko kuinka kauniita asioita siinä on. Jos setä kuuntelee, niin minä noudan oman pikku kirjani ja luen siitä sinulle", esitteli Helmi.
"Kyllä minä kuuntelen", myönsi kapteeni.
Sukkelasti kuin lintu, livahti Helmi toiseen huoneesen. Pian palasi hän sieltä, pikkunen virsikirja kädessä. Hän toi pienen tuolin aivan kapteenin eteen, istuuntui siihen, haki virren n:o 90 vanhasta virsikirjasta, otti juhlallisen muodon ja sanoi: