"Kuuntele nyt, setä, tarkasti kun minä luen."
"Hädässän' huudan Herraa
Kaikesta sydämest',
Ah, auta tällä kerrall',
Jesu armollisest'",
alkoi Helmi heleällä lapsen äänellä lukemaan mielivirttänsä. Lukiessaan käytti hän omituista korkoa, nousua ja laskua, ikäänkuin hän olisi tahtonut joka ikisen sanan iskeä kuulijan sydämeen. Hän luki virren päähän asti yhtä innokkaasti kuin oli alkanutkin ja virren loputtua jäi hän paikalleen äänetönnä istumaan; näyttipä siltä kuin virsi olisi vastannut hänenkin tuntoonsa.
Kapteeniin teki virsi kummallisen vaikutuksen. Kyllähän hän oli ennenkin kuullut sitä sekä luettavan että veisattavan, lieneepä hän joskus sitä itsekin katsellut, mutta hän oli kuunnellut sitä niinkuin jonkun kuolleen kappaleen kilinää ja katsellut samalta kannalta kuin vanhaa kulunutta ja kelpaamatonta romua katsellaan. Kuinka toisenlaiselta se nyt kuului. Tuntui siltä kuin joku salainen voima olisi kätketty virteen, joka sana sanalta tunkeusi hänen sydämeensä, ja kapteenista rupesi tuntumaan siltä, että koko virsi oli häntä varten sepitetty.
"Onko setä koskaan hädässään huutanut Herraa?—Onhan sinullakin murheita ja tuskia", kysyi Helmi äkkiä, kuin oli tovin aikaa miettinyt.
Kapteeni ei voinut vastata mitään, katseli vaan alakuloisena maahan.
"Tietääkö setä, että se on rukousta kuin Herraa avukseen huudetaan, silloin kuin murhe ja tuska on, sillä Herra se on, joka tuskista pelastaa? Hän on meidätkin pelastanut, kun olemme Häneltä apua huutaneet", puheli pikku Helmi.
Kapteeni oli yhä vaiti.
"Onko setä koskaan rukoillut?—etpä sinä puhu enään mitään", uteli ja kummaili Helmi.
"En minä ole rukoillut", sanoi kapteeni alakuloisesti, ja hänestä tuntui siltä kuin hän olisi seisonut tuomarinsa edessä.