"Mutta rukoile nyt tästä eteenpäin, niin sinunkin murhees ja tuskas loppuvat", kehoitti Helmi.
Kapteeni ei voinut puhua mitään, äänetönnä mietti hän itsekseen vaan.
"Älä nyt, setä, ole noin suruissasi. Onko Helmi ollut sinulle paha? Ei Helmi tahtoisi paha olla", uteli Helmi, sillä hänelle alkoi käydä sääliksi kapteenin alakuloisuus.
"Ei Helmi ole ollut paha, mutta minä en voi olla nyt iloinen", sanoi kapteeni, ottaen tytön syliinsä ja hellästi likistäen häntä.
Ilta oli jo niin kulunut, että kapteeni halusi lähteä kotiinsa. Niin hyvin kuin hän taisi, jätteli hän hyvästi, kostellen ja kiitellen, talon väen ja alkoi könttiä kotiansa kohden. Mutta Helmi ei päästänyt häntä yksin menemään, vaan lähti muka taluttamaan.
Kapteeni hämmästyi kovin huoneesensa tultuansa. Mikä muutos täällä oli tapahtunut. Entisen saastaisen, siivottoman, likaisen, pahalta löyhkäävän, tomuisen, hämähäkin verkkoja kaikkialla riippuvan, tyhjillä pulloilla ja kaikenlaisella tarpeettomalla romulla täytetyn huoneen sialla oli mitä puhtain ja miellyttävin asunto. Kapteeni ei ollut uskoa silmiänsä; hän hieroi niitä ja tirkisteli ympärillensä, mutta ei, huone oli kuin olikin hänen huoneensa. Mikä suuri muutos kuitenkin ja mikä ihana näky? Kaikki oli niin siistiä ja puhdasta, kaikki oli hyvässä järjestyksessä, oli valoa ja lämpöä, kaikki tuo tukeuttava löyhkä oli kadonnut kuin siivellä pyyhkien ja raitis ilma virtasi huoneesen. Tätä täydenti suuressa määrässä vielä se seikka, kun akkunoilla rehoittavat kukkaset ja puhtaalle lattialle ripotellut tuoreet, hienoksi hakatut havut kilvan jakelivat miellyttävää tuoksua huoneesen.
Hitaasti riisui kapteeni takin pois päältään ja istui keinutuoliin. Siinä hän vaipui mietteisinsä ja rupesi ajattelemaan nykyistä tilaansa. Tuntui siltä kuin hän olisi ilkeästä tontun luolasta siirretty yht'äkkiä paratiisiin. Kenen syy on ollut kaikkeen siihen viheliäisyyteen ja kurjuuteen jota hän on niin kauvan kärsinyt? Niin, kenenkä? Ei kenenkään muiden kuin minun oman itseni ja minä olen tehnyt sanomattoman paljon vääryyttä itseäni ja muita ihmisiä kohtaan, vastasi kapteenin oma sisällinen ääni.
"Niin se on, niin se on", myönsi kapteeni ääneensä tuolle omalle sisälliselle syyttäjälleen, samassa huo'aten raskaasti.
Sillä välin oli Helmi juoksennellut paikasta paikkaan huoneessa, tarkastellen kutakin kohtaa erikseen. Hän näytti olevan tyytyväinen kaikkeen ja vihdoin juoksahti hän kapteenin luo ja kysyi:
"Eikös nyt ole vähän parempi?"