Levottomana odotti kapteeni Tiinan palaamista. Hän tunsi sanomattoman paljon laimin lyöneensä, kuin hän on niin kalliista aarteesta ollut välinpitämätön. Tuntui siltä kuin kaikki olisi yhtäkaikki, kun hän vaan saisi vielä käsiinsä tuon rakkaan muiston, jolle hän vasta hiljan oli oppinut arvoa antamaan.
Näitä kapteenin miettiessä astui Tiina huoneesen.
"Löysitkö?" kysyi kapteeni hätäisesti.
"Löysin. Tässä se on", sanoi Tiina, ojentaen samassa kirjan kapteenille.
Pikimmältään silmäsi kapteeni nimilehteä. Aivan oikein. Siinä oli hänen vaimovainajansa omalla kädellä kirjoitettu nimikirjoitus; se oli siis hänen. Sanaakaan sanomatta puristi kapteeni sitä rintaansa vasten ja kyyneleet juoksivat hänen silmistänsä.—Mikä verraton aarre, josta ei hän ollut ennen mitään pitänyt.
"Osaatko sinä, Tiina, lukea?" kysyi kapteeni tovin päästä äkkiä.
"Rippikoulun aikana kiittivät papit ja muut minua hyväksi lukijaksi, mutta eihän tuota ole sitten paljon joutanut … luulen kuitenkin osaavani—mitä sitten?" sanoi Tiina.
"Luepa nyt virsi yhdeksänkymmentä", kehoitti kapteeni, ojentaen kirjan
Tiinalle.
Tiina selaili kirjaa puolelta ja toiselta, mutta nimitettyä virttä ei vaan löytynyt.
"Ethän sinä löydä koko virttäkään", sanoi kapteeni viimein kyllästyneenä.