"Voi, voi kuinka hyvä te, setä, olette. Kuinka iloiseksi äiti tuleekaan, kun saapi tämän tietää. Hän, raukka, on kovin sitä surrut", sanoi Helmi, muuttaissaan uutta käärettä sairaan pään ympärille.
Heti kun kapteenin sairaus huomattiin, oli menty lääkäriä noutamaan.
Tämä tuli nyt.
"Sanokaa minulle totuus, herra tohtori, minä jaksan tyyneesti kaikki kuulla", sanoi kapteeni lääkärille.
Tämä tutki huolellisesti sairaan tilaa. Sen tehtyä tuli hän hyvin miettivän näköiseksi. Sitten selitti hän sydämen halvauksen olevan tekeillä. Hän määräsi lääkkeet ja hoidon; muun muassa käski hän pitää jääkääreitä myötäänsä sairaan pään ympärillä. Sitten lähti hän.
Helmi istui nyt myötäänsä sairaan vuoteen vieressä, hoidellen häntä tarkoin, kuten lääkäri oli määrännyt. Sairas oli niin heikko, ettei hän voinut puhua ja tämän olikin lääkäri kieltänyt. Tämän tähden eivät sairas ja hoitaja puhuneet mitään, mutta kapteeni katsoi tavasta niin luottavasti ja turvallisesti Helmiä silmiin.
Pari vuorokautta kesti tätä menoa. Silloin sai sairas äkkinäisen puistatuksen. Se kesti jonkun sekunnin vaan; hädin tuskin kerkesivät leski ja Tiina Helmin kutsumina tulla huoneeseen.
"Jesus", kiljahti sairas äkkiä ja hypähti kohoksi, mutta siitä valahti hän hermottomana takaisin ja veriporeet alkoivat pursua suusta.—Hän oli kuollut.
Kauhea hämmästys saavutti läsnä olevat. He eivät voineet mitään sanoa, eipä edes itkeäkään. Kalpeina kuin haamut, lukitsivat he kapteenin kuolinkamarin ja lähtivät pois.
Kun ensi hämmästys oli ohi mennyt, rupesivat he kukin kohdastansa tuntemaan sanomatonta surun kaihoa. Nyt he itkivät ja he itkivät niinkuin ystävän eroa itketään. He tunsivat hänessä kadottaneensa hyvän ystävänsä ja hurskaan seurakumppaninsa. Sekaantuipa tuohon suruun jotakin vierastakin, sillä kaikki aukesi nyt heidän eteensä. Sillä vaikka kuinkakin he olisivat koettaneet sitä estää, tunkeusi väkisinkin lesken ja Tiinan mieleen taloudelliset huoletkin. Leski tunsi, että hän on pakotettu muuttamaan muualle tästä talosta, joka, vaikkei se omakaan ollut, oli tullut heille rakkaaksi, kun he olivat siinä niin kauvan asuneet. Tiina taas älysi, että nyt hän, yksinäinen turvaton olento, ainakin joutuu hunnikolle.
Niin, mikäpä siihen auttoi, kuollut oli kuollut, eikä se enään eläväksi tullut, vaikka kuinkakin he olisivat surreet.