Mutta sitä vilkkaampi oli Anna; Ketolan asukasten jörömäisyys ei vaikuttanut häneen mitään. Kohdattuaan jonkun henkilön, esiintyi hän tuhansilla kysymyksillä ja kertomuksilla heidän oloistaan; outoinkin kanssa tutustui hän heti. Hän sai kasvaa melkein vapaasti ilman mitään kuria, tai neuvomusta, sillä niistä torista, mitä joskus sai, hän viisi välitti. Muuten oli hän kelpo tyttö, ahkera ja tarkka vieläpä aivan rehellinenkin, hän koetti olla mieliksi kasvatusvanhemmilleen, vaikk'ei hän heidän puheistaan pitänyt suurta väliä.
Niin yksinäisissä oloissa, kuin Anna kasvoikin, ei kuitenkaan ollut ulkomailma häneen aivan vaikuttamatta; ainahan sitä oli Ketolankin torpasta yhtä ja toista asiaa kylälle, ja niitä asioita toimittamaan oli Anna tavattoman halukas. Pian saikin hän melkein kaikki asiat toimekseen ja kunnolla hän ne toimittikin. Täyttä vointia juoksi hän silloin mennen tullen, saadakseen sen enempi olla kylässä, seuraa nauttimassa. Ja tarkkaan muistiinsa hän ahmi kaikki näkemänsä, kuulemansa, laulut, puheet ja tarinat ja kertaili niitä sitten itseksensä.
Isommaksi tultuaan sai Anna usein sunnuntai iltapuolisin käydä kyläilemässä ja mitä hän täällä näki ja kuuli painui ehdottomasti hänen mieleensä, niitä hän sitte kuvitteli viikkokaudet yksinäisyydessään. Mutta, ikävä kyllä, nuot kuvitelmat eivät aina olleet puhtahinta laatua, niissä piili monta huonoa itua, jotka aivan helposti voivat juurtua yksinäisyyden rauhassa,
—Jo oli Annan huuto aika lopussa; nyt oli jo aika mennä rippikouluun. Kiihkeällä halulla, vaikka taidostaan hieman levotonna, kävi hän tuohon nuorisokokoukseen, jonka läpikäytyä hänestäkin tulisi aika ihminen.
Anna osasi nyt jo jotenkin selvään lukea sillä hän oli hyvämuistinen ja teräväjärkinen, eikä hän isommaksi tultuaan tahtonut olla muita huonompi, senpätähden oli hän, miten mahdollista kokenut parantaa virheellistä lukutaitoaan.
Rippikoulussa käyminen tuli Annalle pian mieluiseksi huviretkeksi, siellä hän sai paljon uusia tuttavia, joiden seurassa aika hauskasti kului. Enimmän huoletti häntä vaatetuksensa, tosin oli hänellä jo useampiakin pukuja, joita sopi vaihdella, mutta kaikki nuot oli tehty Ketolan torpassa, eikä siellä pidetty niin paljon koreista väreistä väliä, kuin kestävyydestä ja lämpimyydestä. Toisin sitävastoin oli toisilla tytöillä: keveät, heloittavan väriset puvut. Oikeen alakuloiseksi tuli Anna, vertaillessaan noihin omia harmaitaan. Ja sitten toisella kertaa hän taas kotona puki ja riisui, katsoi ja tarkasteli, toisinaan oikein itki, kun ei saanut tyydyttävää pukua päälleen. Ketolan torpan päätti hän jättää ensi syksynä, ainahan muualla saa edes sen verran palkkaa, että saa kunto liinan päähänsä. Koko tien hän tuskitteli, siksikuin joutui toisten tyttöin pariin, jossa tuo ikävä seikka hieman unohtui.
Syksyllä Anna todellaan läksi pois Ketolasta, hänen mielensä hehkui päästä kylään, ihmisten seuraan, ja vaikka miten olisivat Ketolaiset häntä houkutelleet, vaikka mitä luvanneet, ei hän suostunut jäämään.— Tapalasta sai hän piian pestin ja oli näin valmis lähtemään, alottamaan uutta elämän uraa. Hän lähti Ketolasta hyvästi vaatetettuna, sillä Ketolaiset olivat päättäneet tällä tavoin palkita hänen palvelustansa. —Niin mieluista kuin muutto Annalle olikin, itki hän kuitenkin kaipauksen kyyneleitä, jättäissään kasvatus-vanhempansa ja liikutettuna olivat nämätkin tästä perheen hajoamisesta. Mikko juoksi vielä jonkun matkaa jälessä, itkien ja huutaen Annaa takaisin.
III.
"Missähän se Heikkikin taas niin kauvan viipyy, varmaankin taas juomapaikassa?" kirkui Mattilan emäntä, suuri ja vahvakas nainen, korkealla kimakalla äänellä, niinkuin hänen oli tapansa. "Missä lienee se renki Kallekin, että lähettäisin hänen hakemaan? Ei, kylällä ne juoksee kaikki. Miina, tuo se kahvipannu sieltä joutuun ja juokse sitten tallinsillalle katsomaan, joko Heikkiä näkyy." Näin kirkui emäntä yhtenään, käveli akkunalta akkunalle levotonna.—Joskus, vaikka se aivan harvoin tapahtui, oli isäntä piitynyt johonkin hetkeksi ryyppyjä ottamaan ja menettänyt markan pari, ja se oli emännästä kauhea asia, ei ryyppäämisen, mutta sen rahan hukan tähden. Rahan menettäminen, sepä se oikein sydäntä viilti. Sillä rahaa, sitä piti koota ja lainata, tiesi Mattilan emäntä; sitä ei hän käsittänyt mitenkä rahaa koota, sillä hän oli typerämpiä talouden hoitajia, mutta sen hän tiesi, että saatu raha pitää panna korkoja kasvamaan ja mitä enempi, sitä parempi. Isäntä oli toimimies, osasi hyvin järjestää talouden hoidon, vaikka hän muuten oli tyhjämäinen itserakas hotakka.
Väkijuomille oli Mattila aivan perso, ja vaikka häneltäkin muuten raha kitsaasti heltisi, sekosi aina viinaankin muutama markka. Juovuksissa ollessaan oli hän aika poika; mitään tässä mailmassa ei ollut hänen arvoistansa, työssä eikä toimissa, tätä saarnasi hän lakkaamatta korkealla äänellä, samalla arvostellen muitten ihmisten toimia mitä raaimmalla tavalla.