Siinähän se oli entinen Luisulan Matti ihka elävänä, paljon vaan oli poika miehistynyt; tullut aivan herrasmiehen näköiseksi, niinkuin Kantalan emäntä sanoi. Suoraan ja arvokkaasti, mutta entisellä vilkkaalla tavallaan tervehteli Matti entistä isäntäväkeään; kaikesta näkyi, että hän oli vielä sama Luisulan Matti, mutta nyt täysin varttuneena miehenä.
Ei kulunut montakaan tuntia, kun Matti jo oli kertonut koko historiansa siitä asti, kun Kantalasta läksi.—"Se meni kuin itsestään," sanoi hän, "ensin kymmenen, sitte sadan, sitte tuhannen markan urakoita. Ja viimein oikeen kymmenentuhannen töitä; siinä tulee rahoja kokoon, niinkuin mitäkin roskaa.—Sitten ne työmiehet," jatkoi hän, "eihän ne tarvitse muuta kuin joitakuita sukkelia sanoja, kun jo huhtoovat kuin hullut—yhdessä työhön ja työstä pois, kas se on jotakin, josta työn menestys on riippuvainen."
—Nyt oli Matti kuullut, että Toivolan talo viho viimeinkin oli myytävissä.—"Ja tarvitsis tuo raja jo hiukkasen korjata," sanoi Matti, "ja olenpa aikonut ottaa tuon tehdäkseni, jos vaan kaupat säilyy."
Niin ne kaupat sitten säilyi, että Matti jo ennenkuin viikko oli lopussa, oli isäntänä Toivolassa, tosin ei tämä isännyys vielä ollut kihlakunnan oikeudessa huudettu, mutta kaupat oli laillisesti tehty, talonhaltijain ja velkojain suostumuksella, ja rahat oli Matti paikalla maksanut. Eikä se Toivola aivan kallis talo ollutkaan, vaikka olikin laajat maat ja metsät; oli näet jo vuosikymmeniä ollut talon haltijoilla tapana elää vaan noin päivä kerrassaan, sen pitempää tulevaisuutta ajattelematta. Siispä kaikki työt olivat takapajulla ja tehtiin huonosti, siksi kuin ei talo enää tuottanut juuri mitään; sitten velkaannuttiin ja viimein täytyi myydä koko talo.
Vaan Matti ei niin paljon katsonut talon nykyistä rappiotilaa, kuin sitä, mitä siitä tulevaisuudessa voisi saada; hän tiesi Toivolassa olevan paljon laajoja maa-aloja, joista viljelyksellä voisi ehkä saada suuriakin tuloja: hän tiesi, että Toivola vielä voisi olla paras talo kylässä.
Kyläläisillä oli jos joitakin arveluita ja juttuja Matin rikkauksista; suuri osa pitivät häntä yleisenä rosvona, joka muka oli monta matkamiestä kuristanut; toiset taas tiesivät, että hän sukkelalla kepposella, ei tiedetty oikein minkälaisella, oli veijannut rahat eräältä Helsinkin kauppiaalta, ja monta muuta sellaista. Jos joku tahtoi väittää, että Matti rehellisellä tavalla oli rahansa koonnut, naurettiin hänen tyhmyyttään, mitenkä muka se olisi mahdollista, että poikanulkki muutaman vuoden ajalla voisi tuommoiset rahat koota?—Ja äärettömän paljon niitä oli, niitä rahoja Matilla, sen oli jokainen tietävinään ja aina toinen toistansa paremmin. Tulipa oikein riidan aineeksi kielikelloille Matin rahat, kun toiset tiesivät niitä olevan vaan kymmentuhansia ja toiset taas väittivät varmaan tietävänsä niitä olevan satojakin tuhansia.
Mutta rahakas mies on kuitenkin aina mies, niinpä Mattikin. Vaikka häntä yleisesti pidettiin rosvona ja varkaana, niin myönnettiin kuitenkin, että hän oli reipas mies ja odotettiin uteliaisuudella mitenkä hän alkaisi ruveta elämään uudessa talossaan.
Matti kyllä tiesi mitä hänestä kylällä ajateltiin ja puhuttiin; se koski häneen kipeästi, vaan hän ymmärsi ett'ei tässä mikään vastustus auttanut, Senpätähden ryhtyi hän vaan toimiinsa, tuntien sydämmessään, että paljon oli vielä tehtävä, ennenkuin tarkoituksen perille oli päästy.
Ensi aikoina oli Matin vaikea saada miehiä töihinsä, joihin hän heti innolla ryhtyi; mutta jos kerran jonkun sai, niin se hänellä pysyikin, eikä ne enää ollenkaan kärsineet isäntäänsä rosvoksi nimitettävän.
Ensi kevännä oli Toivolan talo ihka rauniona perustuksia myöden, siellä hääräsi miehiä, kirveet paukkuivat ja kanget kalisivat, ja ennenkuin kesä oli puolessa, oli jo kaksi sievää rakennusta kohonnut raunioista ylös.