Ihmetellen katselivat kyläläiset noita heidän mielestään varsin tavattomia työpuuhia ja laskivat niitä rahasummia, joita jo oli noihin töihin mennyt, vaan toiset naurahtain sanoivat: "eihän tuommoiset summat Matin rahoissa mitään tunnu."—Mutta niin se todella oli, että Matti näissä töissä ja puuhissa kulutti rahansa viimeiseen penniin, silloin lainasi hän Kantalalta ja jatkoi vaan töitään entisellä innolla.—Kun Kantala kerran kysäsi, kuinka paljon Matti jo oli pannut Toivolaan rahoja, sanoi Matti naurahtain: "noin viisi tai kuusitoista tuhatta kaikkineen, vaan yksi palsta Toivolan hirsimetsää maksaa enemmän, kuin tuon summan".
Sitä ei silloin vielä tiedetty, mikä rikkaus hongikoissa piili, mutta Matti oli maailmalla jo huomannut tuon uuden liikkeen ja hän aavisti, että Toivola, jossa oli suuri vankka metsä, pian olisi kalliimpia taloja.
Muutaman vuoden kuluttua nähtiin sekin ihme, että Toivolan pelloissa alkoi kasvaa ihan samannäköistä viljaa kuin muittenkin kyläläisten, ja sitä ei oltu nähty vuosikymmeniin. Mutta kaikki olikin siellä tehty ihka uudestaan, ojat, joista ennen tuskin enää sijaakaan näkyi, oli kaivettu suoriksi ja syviksi ja koko maa muokattu ihka uudella tavalla.
Pian muuttui kyläläisten arvostelut ja käytös Mattia kohtaan kokonaan toisenlaiseksi; harvoin enää kuului puheita varkaasta ja rosvosta, ja Matti oli pian suotuisa vieras joka talossa. Ei enää pidetty minään mahdottomuutena, että semmoinen mies voi koota rahoja lyhyessä ajassa. Ja sitten tiedettiin, että huhut Matin äärettömistä rahasummista olivatkin perättömiä, tiedettiin hänen Kantalasta rahoja lainanneen— kenties olikin ne parhaasta päästä Kantalan rahoja, joita Matti käytti talonsa parantamiseen.
Onni ja menestys näytti seuraavan Toivolan nuorta isäntää kaikilla aloilla, työväkensä kanssa oli hän aina hyvässä sovussa, ollen itse työssä etumiehenä. Se pilava leikillisyys, joka piili Matin lauseissa, viehätti jokaista, jopa niitäkin, jotka sanoivat häntä liian ylpeäksi ryhdikkään käytöksensä tähden.
Mutta yhä vielä oli Matti naimatonna, ja emännöitsijän virkaa hoiti eräs vanhanpuoleinen palkkapiika. Siihen toimeen oli Matti ensinnä aikonut sisartaan, mutta käytyään Ketolan torpassa, näki hän Annalla siellä olevan paremman kodin kuin ensinnä uskoakkaan voi, ja samassa huomasi hän, ett'ei Annalla ollut ollenkaan halua tämän kodin jättämiseen. Mutta tyytyväinen näytti hän olevan nykyiseenkin emännöitsijään, koska ei halunnut naimisiin mennä, vaikka kyllä puhemiehet parastaan kokivat.
"Tuohan on aivan kiusallista," Kantala itsekseen ajatteli,—"mikäpä lienee mielessä tuolla miehellä? Tyttö on kyllä jo naimaijässä, mitä hän vielä mahtaa varrota?"
Kantala oli jo vanhentunut, poikansa, parhaassa miehuuden ijässä, hankki tuoda miniää taloon; ukko ajatteli luopua talonhallituksesta nuorempien eduksi, mutta olisihan ensin sopivaa pitää häitä tyttärellensä.
Viimein se ilmestyikin kosija, eräänä kevätiltana, pitäen tyttöä kädestä, astui hän suoraan ja rohkeasti Kantalan vanhusten eteen, kysyen tahtoisivatko nämät antaa tyttärensä Luisulan Matille, entiselle kerjäläiselle.—"Ota hän", sanoi Kantala, "ja olkoon hän sinulle hyvä emäntä, sillä semmoisen sinä ansaitset paremmin, kuin moni muu."
—"Se, mitä olen," sanoi Matti liikutettuna, "on suurimmaksi osaksi teidän, ja erittäin tämän tytön ansio; täällä minussa eloon heräsi ihminen, joka mailmalla kulkeissani jo oli aivan turmeltunut. Täällä, hupaisan kodin suojassa, kasvoi ja varttui ihmiselliset tunteeni ja petomainen raakuus väheni—ja tämä tyttö sitten", jatkoi hän kiihkeästi, "on antanut minulle intoa toimissani; rakkauteni oli tulinen ja luja ja minä tiesin Elsankin minua rakastavan, vaan samalla tiesin, ett'ei hän ollut renkipojalle sopiva. Koska tunsin kykeneväni johonkin, päätin pyrkiä paremmalle asemalle, se on jo osaksi onnistunut ja nyt jo haluaisin täyttää suurimman toiveeni."