"Niin se on, vaan kukahan tätä olisi uskonut," sanoi Kantalan emäntä silmät kyynelissä, "minä hieman pelkäsin jotain tään tapaista jo aikoja sitten, en olisi mielelläni antanut tytärtäni rengille, enhän voinut aavistaa, että asiat voivat niin paljon muuttua."
Kun sitte pyhänä pappi saarnastuolissa julisti Matti Toivolan avioliittoon aikovan, kuulteli monikin herkillä korvin, kukahan morsian olisi, mutta kotia tultuaan väitti jokainen jo kauvan sitten asian arvanneensa.
Eihän tästä enää ole pitkiä sanottavia. Häät olivat pulskanlaiset talonpoikaishäät, morsiuspari näytti iloiselta ja onnelliselta, niinkuin luonnollista olikin; perustuihan heidän liittonsa todelliseen rakkauteen.
Joku aika häittensä jälkeen näki Matti kerran iltasella, pellolta tullessaan, miehen piilottelevan nurkkain takana. Hän päätti heti ottaa selvon, kuka tuo olisi, ja läksi häntä etsimään. Mies aikoi ensinnä paeta, mutta päätti kai sen turhaksi, koska jäi nolona seisomaan. Katseltuaan miestä vähäisen, huomasi Matti hänessä jotakin tuttavan tapaista ja heti iski mieleensä ajatus: tuo on varmaankin veljeni. Mitä kauvemmin hän katseli, sitä varmemmaksi tuli tämä ajatus; tuommoinen kurjannäköinen, roistomainen rekale varmaankin veljensä oli.—"Mikä sinä olet miehiäsi?" kysäisi Matti viimein. Mies ei vastannut mitään, katseli vaan alaspäin.
—"Oletko sinä veljeni Jussi?"—kysyi Matti taas. Jotain myöntävää murinaa kuului miehen kurkusta ja hän aikoi kääntyä pois.
Vaan Matti ei häntä enää päästänyt, melkein väkivallalla laahasi hän Jussin sisälle, joka yhä nurisi ja pyysi päästä pois.—Toisena päivänä nähtiin jo Jussi, paremmissa vaatteissa, työssä Toivolassa; melkein pakolla oli Matti hänen siihen asettanut. Ja Toivolaan Jussi sitten perästäkin jäi; tosin murisi hän ensimmältä useasti, eikä tahtonut työtä tehdä, uhkasipa toisinaan jättää koko talon, mutta tekemättä se kuitenkin jäi—Onneksensa huomasi Jussi, että hänellä nyt oli paremmat päivät kuin milloinkaan ennen ja sen huomattua pysyi hän paikoillaan.
Surukseen näki Matti, että Jussi kasvatuksensa ja luonteensa puolesta oli täysi raakalainen ja että hän tällaisena oli ainoastaan kiusaksi. Tätä epäkohtaa päätti hän heti parhaansa mukaan korjata ja ryhtyi heti opettajatoimeen. Kyllä se ensialuksi oli vaikeata työtä, sillä Jussi oli aivan halutoin ja murisi kiukuissaan; mutta vähitellen sai Matti yhtä ja toista parempaa aatetta hänelle päähän ja sitä myöten rupesi murinakin lakkaamaan. Vähitellen tuli Jussille oikeen jommoinenkin opinhalu; silloin opetteli hän lukemaankin, joka taito jo aikoja sitten oli kokonaan unohduksiin jäänyt. Myöskin jumalanpelko rupesi Jussille koittamaan, kun Elsa sunnuntaina talonväelle luki Raamatusta.
Eipä kumma siis jos vuosien kuluessa Jussin villi luonne muuttui hiljaiseksi ja hyväntahtoiseksi, ja koko talon väki kohteli häntä hyvin, sillä tiesivätpä he hänen isännän veljeksi. Kylälle ei Jussi halunnut mennä, kotonakin oleskeli hän parhaasta päästä itsekseen, samoin töissä, milloin vaan tilaisuutta oli. Mitäpä hänellä kylällä olikaan, muuta kuin muistoja kurjasta nuoruudesta, alinomaisista näpistelemisistä ja varkauksista. Olipa vielä jäljellä vanha ikävä tunne, joka sanoi hänen huonommaksi, kuin muut, eikä tämä tunne kadonnut veljen talossakaan.
Vaan Matti oli kylälle ja pian koko kunnalle välttämätön henkilö; hän oli hyvä kirjoitusmies, tarkka luvunlaskija, paljon lukenut kirjallisuutta, sekä muuten järkevä; ainahan semmoinen mies oli tarpeesen. Ja päivä päivältä nousi hän arvossa kuntalaistensa silmissä.—Vaivaishoito ja erittäinkin turvattomat lapset oli Matin alinomaisena huolen esineenä, niitä hän tarkasteli ja hoiteli miten voi. Erittäin hellästi katseli hän pieniä kerjäläislapsia ja koetti heille opettaa jotakin hyvää. Kaikissa toimissaan oli Matilla apuna lempeä vaimonsa, jota hän rakasti enin mailmassa, ja luki kaikki hyvät toimet hänelle ansioksi.